Syksy on mennyt ohi nopeasti, koulun puolelta on pitänyt kiirettä ja blogaaminen on siten jäänyt viimeisen kuukauden aikana vähän vähemmälle. Tuntuu oikeastaan siltä, että koulussa ei ole tehty mitään, mutta kuitenkin siltä, että paljon on tehty.
Sain kurssit taas leikiten läpi ja opiskelut ovat olleet kiintoisia. Viime jaksossa löytämiini helmiin lukeutuu ehdottomasti Corelin Painter X ja Wacomin Bamboo Pen&Touch-kynähiiri. Tämän kombinaation kanssa voidaan todeta, että koneella piirtäminen on juuri kasvanut mukavuudessaan merkittävästi paperia paremmaksi, kynän jälkeä hukkaamatta. Toinen mielyttävä tuttavuus oli ToonBoom, jota käytimme animointiin. Henkilökohtaisesti tykkäsin animoinnista isosti ja toivoisin, että pääsisin tekemään lisää animointia - mielellään mahdollisimman pian.
Nyt kolmosjakson alettua uutena aineena tuli graafisensuunnittelun- ja taitonperusteet sekä valokuvaus. Graafisen suunnittelun osalta kävimme läpi erilaisia fonttityyppejä ja niiden käyttöä. Valokuvauksen ensimmäisellä tunnilla opettelimme käyttämään kameraa sen verran, että opimme ymmärtämään mitä tarkoittaa ylivalotettu ja alivalotettu ja miten nämä muuttavat kuvaa.
Valokuvauskurssin alussa keskusteltiin myös pintapuolisesti siitä, että millaisia valinnaiskursseja meidän on mahdollista saada valokuvauksesta. Ajatus siitä, että käyttäisin yhden opintoviikon istumalla pimiössä tuntuu suhteellisen turhauttavalta. Pimiössä istuin ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana itse kehittämässä kuvia ja lukiossakin kävin valokuvauskurssin, jossa kuvattiin mustavalkokuvia ja leikittiin pimiössä. En sano, että pimiössä ei enää olisi mitään opittavaa, mutta toivoisin, että kun tarjolla on oikeasti opetusta, niin voisin käyttää sen mieluumin jonkun ihan uuden asian opiskeluun. Esimerkiksi vaikka studiokuvaamiseen.
Kolmantena uutena aineena tähän jaksoon meille tulee tehostetuotanto ja animaation käyttö videokuvan kanssa. Ensimmäisellä aiheeseen liittyvällä tunnilla katsoimme Lord Of The Ringsin extroja. Aihe on mielenkiintoinen ja on ihan hyvä opettaa ihmiset viimeistään tässä kohtaa katsomaan myös extroja DVD:eiltä. Itselläni telkkarin puute on aiheuttanut sen, että suuri osa DVD:eistäni lojuvat hyllyssä muoveissa, siltä varalta, että joskus jonkun kanssa päätän ne katsoa - jossain muualla kuin omassa kodissani pieneltä näytöltä.
Uutta opiskellessa aika rientää. Tuntuu hyvältä vihdoin tehdä asioita kuvan kanssa, eikä enää istua toimistossa toimimassa tiukkojen prosessien mukaan. Kehityksen huomaa helposti myös arkisissa toimissa. Katselimme eräänä sunnuntaina Kuorosotaa, kun olin äitini luona käymässä. Muut katsoivat kuoroja ja niissä laulavia tuttuja samalla, kun minä kommentoin puolihuolimattomasti kamera-ajoja ja kuvaleikkausta. Poikaystävän kanssa suomalaisten sarjojen katsominen aiheutti kommentteja sarjan äänityksestä ja valaisusta. Voimme siis todeta, että en enää oikein osaa katsoa asioita "loppukäyttäjän" kannalta.
Maailma on erilainen digimeedion silmin.
lauantai 11. joulukuuta 2010
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Animointia
Katsotut elokuvat:
Randal Kleiser: Love wrecked (2005)
Roger Donaldson: Cocktail (1988)
Tämä jakso on ollut painotettuna vahvasti animointiin. Olemme tehneet Stopmotion animaatioita, opettelleet flashin alkeita ja nyt puuhaamme vanhan aikaista piirrosanimaatiota. Siinä sivussa olemme tehneet ääniä animaatioihimme. Animointi tuntuu kivalta. On ollut hauskaa huomata miten erilaisia ihmisiä luokallamme on: minä olen intona animoinnista, kun toiset toteavat suoraan, ettei tämä ole heidän juttunsa ollenkaan.
Toteutimme lyhyet Stopmotion animaatiot pienissä ryhmissä, omamme on vielä kesken, mutta ei pahasti. Aikomuksenamme on toteuttaa animaatioon äänet; olemme nyt tehneet jokainen oman luonnoksemme äänimaisemasta ja seuraavalla äänitunnilla olisi tarkoitus rakentaa niistä yhteinen palikka. Itse animaation osalta suurin ongelmamme on kuvasuhde; tällä hetkellä kuvat vielä skaalautuvat väärin exporttaus vaiheessa. Todennäköisesti teimme virheen kuvien käsittelyssä Photarissa; joten joutunemme palaamaan sinne asti saadaksemme ongelman korjattua. No, oppia ikä kaikki.
Flashin osalta olen yhä odottavalla kannalla, tähän mennessä en ole saanut Flashista irti sitä potentiaalia, mitä odotin tuolta kurssilta, mutta onneksi kurssia on vielä jäljellä, joten ehkä me etenemme flashin kanssa johonkin suuntaan.
Piirrosanimaatiota varten olen tähän mennessä piirtänyt taustat ja storyboardin. Tarkoituksenani on nyt viikonlopun aikana saada myös hahmo suunniteltua valmiiksi. Sen jälkeen on hyvä lähteä piirtämään valmiin suunnitelman päälle. Olen pohtinut siis liikeratoja, liikettä itseään ja muutosta, joka oliossani tapahtuu, kun se liikkuu. Vielä pitäisi miettiä ilmeitä ja hahmon yksityiskohtia.
Kaiken kaikkiaan koulu maittaa ja tuntuu oikealta tehdä näitä asioita.
lauantai 30. lokakuuta 2010
Eeppistä perfektionismia
Katsotut elokuvat:
Rob Reiner: When Harry met Sally (1989)
Robert Zemeckis: Forrest Gump (1994)
Audiovisuaalisella alalla työskentelevältä ihmiseltä odotetaan taiteellista näkemystä ja mielipiteiden esiin tuomista, eikä perfektionismiakaan katsota pahalla. Joskus taiteellisten mielipiteiden yhteentörmäyksistä kehittyy riitoja ja perfektionismi saattaa saada jopa eeppiset mittasuhteet, kun lähdetään hiomaan jotain yksittäistä asiaa.
Saimme vihdoin projektimme valmiiksi. Viimeisenä käänteenä projektin osalta oli työn siirtäminen DVDlle. Tässä kohtaa projekti sai käänteen, jossa perfektionismi sai eeppiset mittasuhteet. Tiimissämme päätettiin, että teemme levyyn valikon, jotta saamme johonkin näkyviin tekijöiden nimet.
Ensimmäinen versio valikosta tehtiin noin 15 minuutissa, eikä kukaan meistä oikein pitänyt sen ulkonäöstä. Joten päätimme tehdä uuden valikon. Ja siihen saimmekin sitten tuhlattua seuraavat kaksi päivää aikaa. Kun valikon vääntäminen oli loppu suoralla alkoi myös kaikkien hermot olla kireällä. Jouduimme tekemään asiat uusiksi liian monta kertaa: valikossa loopilla pyörivä video pikselöityi, valikon painikkeiden asettelusta oli erimielisyyttä ja valikon haluttiin olevan symmetrinen. Vaihdoimme fonttia työn yhtenäistämiseksi ja muuttelimme credits osion ulkoasua vielä viime metreillä. Aluksi se oli hauskaa, mutta kun valmista ei tuntunut tulevan ja aina joku oli pielessä alkoi meiltä itse kultakin hieman loppumaan kärsivällisyys.
Lopulta saimme homman pakettiin ja valmiiksi. Katsoin edellisen version tuotoksestamme kotona ja olin siihen suhteellisen tyytyväinen - tätä viimeistä versiota en ole uskaltanut - tai halunnut katsoa. Vielä. Tuntuu yhä siltä, että olen uupunut tuon projektin jäljiltä ja nyt jo aloittelemme seuraavaa projektia.
Nyt yritän tehdä loput läksyt ja sen jälkeen saada pääni jotenkin irti kouluasioista. Illan leffa tarjonta vaikuttaa siltä, että tänään ei tarvitse poistua kotoa. Kebaamimies toi ruokaa ja sodastream pitää huolen siitä, että hiilihapotettu vesi ei ole ihan heti loppumassa.
perjantai 22. lokakuuta 2010
kuppi kuumaa ja projektityöskentelyä
Katsotut elokuvat:
Richard LaGravenese: P.S. I love you (2007)
Viimeinen reilu viikko on mennyt koulun osalta tehokkaasti kouluprojektin parissa. Olemme tehneet videotuotantoa pienryhmissä ja nyt aletaan olemaan loppusuoralla. Ryhmän pojat ovat viihtyneet editissä ja minä olen viihtynyt kotona sairastamassa jotain inhottavaa flunssapöpöä. Toki kotona on ollut puuhasteltavaa, kun kuvaus vaiheessa olin vastuussa still kuvista ja toki nyt jälkikäsittelyssä olen vastuussa niiden osalta myös käsittelystä. Eli viime päivät ovat olleet kovasti photarin ja finrexin makuisia. Koulussa olen käynyt sen verran, mitä on ollut välttämätöntä, ettei jää jälkeen opinnoissa.
Kurssien sijoittelusta johtuen, käymme äänen osalta asioita läpi sellaista vauhtia, että yhdeltä tunnilta poissaolo tarkoittaa sitä, että seuraavalla tunnilla et tiedä ollenkaan, mistä puhutaan tai että mitä noiden työkalujen kanssa oikein pitäisi tehdä. Lisäksi toki projektin osalta on suhteellisen tärkeää, että kaikki ovat paikalla. Ja etenkin etätyöläisenä minun tarvitsee saada ohjaajalta tieto mitä millekkin kuvalle hänen mielestään täytyy tehdä, jotta se sopii kokonaisuuteen. Viikonlopun aikana pitäisi askarrella InDesignilla kannet DVD:lle, jolla tuo työ sitten luovutetaan tilaajalle ensi viikolla.
Projekti itsessään on ollut varsin antoisa. Se on antanut hyvää käsitystä siitä, mitä tämä ala oikeasti vaatii ja millaisia hommia tällä alalla tullaan tekemään. On ollut mukava työskennellä uudessa ryhmässä, ihmisten kanssa, joiden kanssa ei aikaisemmin ole tullut tehtyä yhteistyötä. Tuntuu, että tämä projekti on opettanut kovasti asioita siitä, mitä työ pitää sisällään.
Viime viikonloppuna poikaystäväni istutti minut alas katsomaan Richard LaGravenesen elokuvan "P.S. I love you". Elokuva oli vaikuttava - ja hyvin hyvin itkettävä. Eilen katselimme sivusilmällä televisiosta tullutta Roger Donaldsonin "Thirteen Days" (2000), mutta surkeasta olostani johtuen, en jaksanut kovin keskittyä elokuvaan. Sen verran mielenkiintoiselta elokuva kuitenkin vaikutti, että lisäsin sen listalleni elokuvat, jotka haluaisin nähdä.
Tämän viikonlopun osalta, olen jo haudannut kaiken sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvän ohjelman ja keskityn itseni paranteluun, jos sitten ensi viikolla saisi asioista enemmän irti.
tiistai 12. lokakuuta 2010
lisenssi ja backup pohdintaa
Katsotut elokuvat:
-
Viime perjantaina meillä alkoi vihdoin animoinnin kurssi. Olin jo ehtinyt odottamaan sitä! Animointi aloitettiin perehtymällä animoinnin/elokuvan historiaan. Alkuun tuntui siltä, että "taas elokuvan historiaa..." mutta jokseenkin yllättäen sisältö oli erilainen kuin aikaisemmin. Teimme ryhmätöinä lyhyet esitykset historiasta ja sen jälkeen käytimme loput aamupäivästä omien animaatioiden tekemiseen. Itse tein flipbookin, jossa henkiin heräsi vanhojen kouluvihkojen sivuilta tuttu Froggy.
Iltapäivällä jakauduimme ryhmiin ja aloimme suunnittelemaan ensimmäistä oikeaa kouluprojektiamme. ...No, jos ensimmäisen päivän projektia ei lasketa lukuun. :) Toteutamme siis lyhyen videon alusta loppuun pienryhmissä. Sen jälkeen olemme puuhailleet lähinnä sen parissa. On ollut hauskaa etsiä kuvaus kohteita, löytää jännittäviä ja moniulotteisia kuvia ja päästä tekemään ihan oikeaa työtä hyvällä porukalla.
Maanantaina vietimme päivän BioRexissä seuraamassa Adobe CreativeSuite 5 esittely päivää. Adoben puhujat olivat kerrassaan loistavia esiintyjiä. Päivän aikana ymmärsin, että InDesign ja kumppanit eivät taida olla ihan niin hepreaa, kuin olin kuvitellut.
Adobe-päivästä meille jäi käteen kokeilu versio Adoben CreativeSuite 5 Master Collectionista. Syysloman alkaessa olin jo ehtinyt tutustumaan Adoben lisenssihintoihin ja pohtimaan Adobe lisenssien mahdollisuuksia. Nyt ohjelmassa on Adoben asennus ja ohjelmiin syvällisemmin perehtyminen.
Eilen animaatioon liittyvällä äänenkurssilla opettaja puhui meille BackUppien tarpeellisuudesta ja tärkeydestä tällä alalla. Aloin itse pohtimaan asiaa, ehkä jopa turhan syvällisellä tasolla - kiitos IT-taustani... Nyt on olemassa suunnitelma, jolla saan arkistoitua datan, pystyn käsittelemään sitä tarvittaessa ja löydän sen arkistoista; suunnitelma kattaa niin kovalevyjen räjähdykset, kuin talon palamisenkin. Sitten se pitäisi laittaa enää vain käytäntöön. Käytännössä suunnitelma on tosissaan jopa turhan huomioon ottava, en usko, että edes mediataloista välttämättä löytyy vastaavaa BackUp järjestelmää.
Osa tästä toimivan BackUp järjestelmän kaipuusta juontaa juurensa siihen, että sain pari päivää sitten puhelun, jossa multa pyydettiin kuvaa, jossa on ihmisiä, jotka tekevät asioita yhdessä. Aikataululla tänään. Arkistoja kaiveltuani löysin sopivan kuvan ja toimitin sen tilaajalle. Tutkinnan alla on siis myös jokin kuvien arkistointiin sopiva sovellus, jonka avulla voisi helposti hakea kuvat tietystä aihealueesta ja saada tiedon kuvien tallennuslokaatiosta.
Tuntuu siltä, että opiskelen oikeaa alaa, vaikka tuo lisenssien hallinnointi, kuvien arkistointi ja back-uppaus ja muu yrityksen IT:n pyörittämiseen ja suunnitteluun liittyvä sujuukin kohtuullisen kivuttomasti.
-
Viime perjantaina meillä alkoi vihdoin animoinnin kurssi. Olin jo ehtinyt odottamaan sitä! Animointi aloitettiin perehtymällä animoinnin/elokuvan historiaan. Alkuun tuntui siltä, että "taas elokuvan historiaa..." mutta jokseenkin yllättäen sisältö oli erilainen kuin aikaisemmin. Teimme ryhmätöinä lyhyet esitykset historiasta ja sen jälkeen käytimme loput aamupäivästä omien animaatioiden tekemiseen. Itse tein flipbookin, jossa henkiin heräsi vanhojen kouluvihkojen sivuilta tuttu Froggy.
Iltapäivällä jakauduimme ryhmiin ja aloimme suunnittelemaan ensimmäistä oikeaa kouluprojektiamme. ...No, jos ensimmäisen päivän projektia ei lasketa lukuun. :) Toteutamme siis lyhyen videon alusta loppuun pienryhmissä. Sen jälkeen olemme puuhailleet lähinnä sen parissa. On ollut hauskaa etsiä kuvaus kohteita, löytää jännittäviä ja moniulotteisia kuvia ja päästä tekemään ihan oikeaa työtä hyvällä porukalla.
Maanantaina vietimme päivän BioRexissä seuraamassa Adobe CreativeSuite 5 esittely päivää. Adoben puhujat olivat kerrassaan loistavia esiintyjiä. Päivän aikana ymmärsin, että InDesign ja kumppanit eivät taida olla ihan niin hepreaa, kuin olin kuvitellut.
Adobe-päivästä meille jäi käteen kokeilu versio Adoben CreativeSuite 5 Master Collectionista. Syysloman alkaessa olin jo ehtinyt tutustumaan Adoben lisenssihintoihin ja pohtimaan Adobe lisenssien mahdollisuuksia. Nyt ohjelmassa on Adoben asennus ja ohjelmiin syvällisemmin perehtyminen.
Eilen animaatioon liittyvällä äänenkurssilla opettaja puhui meille BackUppien tarpeellisuudesta ja tärkeydestä tällä alalla. Aloin itse pohtimaan asiaa, ehkä jopa turhan syvällisellä tasolla - kiitos IT-taustani... Nyt on olemassa suunnitelma, jolla saan arkistoitua datan, pystyn käsittelemään sitä tarvittaessa ja löydän sen arkistoista; suunnitelma kattaa niin kovalevyjen räjähdykset, kuin talon palamisenkin. Sitten se pitäisi laittaa enää vain käytäntöön. Käytännössä suunnitelma on tosissaan jopa turhan huomioon ottava, en usko, että edes mediataloista välttämättä löytyy vastaavaa BackUp järjestelmää.
Osa tästä toimivan BackUp järjestelmän kaipuusta juontaa juurensa siihen, että sain pari päivää sitten puhelun, jossa multa pyydettiin kuvaa, jossa on ihmisiä, jotka tekevät asioita yhdessä. Aikataululla tänään. Arkistoja kaiveltuani löysin sopivan kuvan ja toimitin sen tilaajalle. Tutkinnan alla on siis myös jokin kuvien arkistointiin sopiva sovellus, jonka avulla voisi helposti hakea kuvat tietystä aihealueesta ja saada tiedon kuvien tallennuslokaatiosta.
Tuntuu siltä, että opiskelen oikeaa alaa, vaikka tuo lisenssien hallinnointi, kuvien arkistointi ja back-uppaus ja muu yrityksen IT:n pyörittämiseen ja suunnitteluun liittyvä sujuukin kohtuullisen kivuttomasti.
torstai 7. lokakuuta 2010
värejä ja nykytaidetta
Katsotut elokuvat:
Rob Cohen: The Fast And The Furious (2001)
Joel Zwick: My Big Fat Greek Wedding (2002)
Tällä viikolla on taas ollut editointia (ja paljon sijaisia). Olemme jatkaneet vanhoja harjoitustöitä ja puuhastelleet niiden parissa. Editoinnista ei paljoa tämän enempää peruskurssilla taida saada irti, joten olen tyytyväinen siihen, että olen oppinut jotenkin hahmottamaan kuvien sijoittelua timelinella, efektien lisäämistä, kuvan hidastamista ja nopeuttamista ja niin päin pois.
Tänään meillä alkoi väriopin kurssi. Sanokaa mitä sanotte, mutta tekstin takana ollaan ihan pähkinöinä väriopista. Saman suuntaisia kursseja on toki käyty ennenkin, mm TaiKin avoimella puolella ja saisin tuon varmasti hyväksi luettua, jos en tykkäisi niin kamalasti maalaamisesta ja haluaisi aina syventää värien käyttämistäni. Värejä. Lisää värejä! :) Kurssi tulee sisältämään maalaamista, joten saatan jossain kohtaa postata tänne kuvia tekeleistäni.
Kävin myös kääntymässä Kiasmassa, jossa on tällä hetkellä näyttely jossa on esillä YBAn (Young British Artists) taiteilijoiden teoksia. Näyttelyä mainostettiin nimellä "Cream - Damien Hirst & Contempories" (Cream - Damien Hirst ja Aikalaiset) ja pienemmällä tekstillä mainittiin myös Chapmanin veljekset. Olin erityisen kiinnostunut näkemään Chapmanin veljesten teoksia, mutta harmikseni niitä oli näyttelyyn mukaan otettu vain yksi kappale. Pääsääntöisesti näyttely koostui Damien Hirstin teoksista, joista en itse juurikaan intoile.
Lisäksi tarjolla oli näyttely "It's a setup" (Järjestetty juttu), jossa oli tarjolla myös suomalaista nykytaidetta. On jännittävää seurata, miten taide kehittyy. Tässä näyttelyssä pääsit ihmettelemään kaupunkien tuoksuja ja kävelemään sisälle taideteokseen, olemaan osa sitä.
Kiasma käyntini suurimmaksi suosikiksi nousi kaikesta huolimatta alakerrassa pidetty "Worrygami". En tiedä pitäisikö "Worrygamia" kutsua sosiaaliseksi taideteokseksi vai workshopiksi, oleellista oli se, että siihen pääsi itse osallistumaan. Worrygamissa meille annettiin toiselta puolelta musta ja toiselta puolelta valkea paperi. Paperin valkoiselle puolelle oli tarkoitus kirjoittaa jokin pelko ja sitten taitella se origamin sisälle. Tämän jälkeen tekemäni origami yhdistettiin kahden muun origamin kanssa ja sain kiinnittää sen seinälle. Taittelu tuokiosta jäi kokonaisuudessaan varsin hyvä mieli, joka omalta osaltaan lievitti Chapmanin veljesten heikon esiin tuomisen aiheuttamaa pettymystä.
perjantai 1. lokakuuta 2010
prosesseja ja kasvutavotteita
Katsotut elokuvat:
Tom DiCillo: Living in Oblivion (1995)
Christopher Nolan: Inception (2010)
Tämäkin viikko jäi hieman tyngäksi, torstaina oli perjantai ja perjantai oli vapaata. Tällä viikolla koulussa käytiin aika paljon läpi elokuvan tekemistä eri vaiheiksi jaoteltuna. Kävimme samaa asiaa läpi pääsääntöisesti yleisellä tasolla, mutta myös ääniopettajan kanssa; missä kohtaa elokuvaa mietitään ääntä, mitä tehdään missäkin kohdassa ja mitä osia lisätään jälkikäteen.
Olen nyt viisaampi tämän prosessin suhteen. ...sinällään olen myös hämmentynyt. Alan hiljalleen oivaltamaan millaiseen sisäiseen kasvuun minun on pystyttävä alta kahdessa vuodessa kasvaakseni audiovisuaalisen viestinnän ammattilaiseksi.
IT-alalla opin erilaisista prosesseista sen, että ne ovat tarkkoja; on tarkkaa kuka ottaa kehenkin yhteyttä epäkohdista, eikä oman esimiehen esimiehelle kannattanut viedä mitään, kun kommentti oli aina "puhu esimiehesi kanssa"; on tarkkaa, että tietyt asiat on hoidettu, ennen kuin kysytään seuraavan mielipidettä ja on tarkkaa, että viestit kulkevat oikeita väyliä pitkin. Audiovisuaalisella alalla näin ei ole (ainakaan IT-alaan verrattuna).
Audiovisuaalisella alalla jokaisella odotetaan olevan oma näkemys asioista ja jokainen elokuva on monen taiteilijan yhteistyön summa. Ohjaaja on se, joka viime kädessä vastaa kaikesta, mutta kuvaaja saa tehdä omat ehdotuksensa kuvakokojen ja kuvakulmien suhteen, äänittäjän tehtävä on pohtia parhaat äänitysratkaisut, leikkaaja pilkkoo annetun materiaalin ja kasaa sen uusiksi leikkauspöydällä ja valaisija rakentaa parhaaksi näkemänsä valaistusratkaisun. Jokaisella on oma vastuu alueensa, jokaisella on oma tonttinsa, jonka kukin hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Näillä eväillä rakennetaan elokuva.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Casablanca - kaikkien romanttisten elokuvien äiti
Scandinavian Music Groupin kappaleen kertosäkeessä sanotaan: "Näin Casablancan, näin sen ensimmäisen kerran, kun valot syttyivät tyhjään teatteriin, huusin: Sota on päättynyt, palatkaa Pariisiin!" - minun teki mieleni tänään tehdä samoin.
Helsingin Kulttuurikeskus järjestää toisen asteen opiskelijoille klassikkoelokuvien sarjan, jotta kävisimme katsomassa elokuvia, joita muuten ei tulisi katsottua. No, ainakaan isolta screeniltä. Osana tätä klassikkojen sarjaa on kirjanen, jossa elokuvat on esitelty ja elokuvan perässä on kysymyksiä, joita järjestäjät ilmeisesti toivovat meidän pohtivan. Koska tämä kaikki on minulle vapaaehtoista ajattelin pohtia asioita täällä.
Kauden avasi Casablanca. Elokuva on yksi historian tunnetuimmista klassikoista, enkä minä ollut aiemmin nähnyt sitä. Odotin tarinan olevan jokseenkin yksioikoisempi - jopa tylsä, mutta sitä se ei ollut. Odotin lineaarisesti etenevää rakkaustarinaa, jossa kaikki päättyy parhain päin. Olin kieltämättä yllättynyt tarinan syvyydestä, henkilöhahmojen uskottavuudesta ja tarinan jouhevasta etenemisestä. Ja elokuvan lopussa hyvinkin harvinaisista aplodeista päätellen - tämä tarina todella vetosi nykynuorisoon. Jos elokuva saa keski-iältään 20-vuotiaan yleisön taputtamaan 70-vuotiaalle elokuvalle, on elokuva oikeasti klassikko.
Casablancan tähtien lumovoiman väitetään olevan osaltaan näyttelijöiden ansiota. Osaltani voin allekirjoittaa tämän; Humphrey Bogartin rooli Rickinä toi esiin karupiirteisestä miehestä myös herkkää puolta. Tässä roolissa Bogartin ilmeettömyys istuu rooliin täydellisesti - ehkä juuri se tekee Rickistä todellisen oloisen hahmon. Ingrid Bergmanin suoritus Ilsana puolestaan tuo esiin näyttelijän herkkyyden - ja samalla periksi antamattomuuden. Nainen vaikuttaa jossain määrin pinnalliselta, mutta salaisuuksien selvitessä Ilsan hahmo syvenee merkittävästi. Bergmanin olemus valkokankaalla on hyvin käsinkosketeltava.
Tuntuu siltä, että nykypäivänä vastaavia elokuvia ei oikeastaan tehdä. Tämän elokuvan jälkeen voi vain ihmetellä, mihin nykyelokuvasta tämä kaikki glamour on kadonnut. Osaltaan se glamour on varmasti tullut juuri näistä käsinkosketeltavan todellisen tuntuisista henkilöhahmoista.
Tähteys on muuttunut vuosien saatossa glamourista ja todellisen oloisista utuisista hahmoista muoviseksi ja tabloidlehtien repimäksi todellisuudeksi siitä, miten muovi rapistuu. Kaikilla nykyisillä tähdillä on heikot kohtansa; kuka käyttää alkoholia, kuka huumeita, kuka laittoi botoxia huuliinsa ja kuka suurennutti rintansa, kuka kärsii anoreksia ja kuka bulimiasta, kellä on takanaan viisi avioeroa ja kuka on scientologi... Kukaan ei enää ole viaton. Jos tähti ei näy lehdissä, häntä ei ole, ja jos tähti näkyy lehdissä eivät uutiset kovin usein ole imartelevia.
Tuntuu, että tähteydestä on tullut taakka, jolta kukaan ei pääse pakoon. Kukaan ei enää ole todellinen, eikä tähtien edustama ihmiskuva ole enää millään tapaa realistinen. - Tuntuu, että ollaksesi kuuluisa ja menestyvä sinun olisi oltava virheetön ja tehdä niitä virheitä sitten kasvattaaksesi mainettasi ja saadaksesi lisää julkisuutta. Lindsay Lohan on mielestäni hyvä esimerkki; ensimmäisten elokuvien aikaan hän ole vielä todellisen oloinen - hän oli nuori ja jotenkin herkkä. Nyt kun miettii Lohania vankila tuomioineen ja huume ja seksuaalisuus sekoiluineen on se aikanaan viehättänyt käsitys naapurin tytöstä valkokankaalla karissut johonkin kauas menneisyyteen. Tähdillä ei enää ole yksityisyyttä, kaikki mitä heillä on, on julkista; parisuhteet, avioerot, vieroitusklinikat, vankilatuomiot, näpistykset, tatuoinnit... you name it, the media has it.
Ehkä tämä tähtien liiallinen otsikoihin nostaminen juuri on murtanut osan siitä glamourista, mitä tähdet Hollywoodin kulta-ajalla olivat.
Yleisesti ottaen toiseen maailmansotaan liittyvät elokuvat ovat jo kauan olleet minusta jo pidempään kiehtovia; pidän hyvistä tarinoista ja ihmiskohtaloista. Sota näissä elokuvissa on osa draamaa, joka mahdollistaa millaisen käänteen hyvänsä. Sinällään toinen maailmansota on jo suhteellisen läpi käyty, mutta mielenkiintoisen tuulahduksen tähän sodan uudelleen kuvittamiseen toi vuonna 2007 tehty saksalainen "Am Ende Kommen Touristen" (And Along Come Tourists), joka kertoo saksalaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee suorittamaan siviilipalvelustaan Auschwitziin. Elokuva käsitteli asioita nykypäivän näkökulmasta, ihmisten sisällä yhä kyteviä ennakkoluuloja ja sodan jättämää arpikudosta.
Tätä elokuvaa katsoessa aloin puoliksi pakostakin muistelemaan haikeana viime syksyistä Pariisin matkaa, kun poikaystäväni suuteli minua lentokentällä lähtiessämme eri suuntiin ja totesi: "We'll always have Paris."
Helsingin Kulttuurikeskus järjestää toisen asteen opiskelijoille klassikkoelokuvien sarjan, jotta kävisimme katsomassa elokuvia, joita muuten ei tulisi katsottua. No, ainakaan isolta screeniltä. Osana tätä klassikkojen sarjaa on kirjanen, jossa elokuvat on esitelty ja elokuvan perässä on kysymyksiä, joita järjestäjät ilmeisesti toivovat meidän pohtivan. Koska tämä kaikki on minulle vapaaehtoista ajattelin pohtia asioita täällä.
Kauden avasi Casablanca. Elokuva on yksi historian tunnetuimmista klassikoista, enkä minä ollut aiemmin nähnyt sitä. Odotin tarinan olevan jokseenkin yksioikoisempi - jopa tylsä, mutta sitä se ei ollut. Odotin lineaarisesti etenevää rakkaustarinaa, jossa kaikki päättyy parhain päin. Olin kieltämättä yllättynyt tarinan syvyydestä, henkilöhahmojen uskottavuudesta ja tarinan jouhevasta etenemisestä. Ja elokuvan lopussa hyvinkin harvinaisista aplodeista päätellen - tämä tarina todella vetosi nykynuorisoon. Jos elokuva saa keski-iältään 20-vuotiaan yleisön taputtamaan 70-vuotiaalle elokuvalle, on elokuva oikeasti klassikko.
Casablancan tähtien lumovoiman väitetään olevan osaltaan näyttelijöiden ansiota. Osaltani voin allekirjoittaa tämän; Humphrey Bogartin rooli Rickinä toi esiin karupiirteisestä miehestä myös herkkää puolta. Tässä roolissa Bogartin ilmeettömyys istuu rooliin täydellisesti - ehkä juuri se tekee Rickistä todellisen oloisen hahmon. Ingrid Bergmanin suoritus Ilsana puolestaan tuo esiin näyttelijän herkkyyden - ja samalla periksi antamattomuuden. Nainen vaikuttaa jossain määrin pinnalliselta, mutta salaisuuksien selvitessä Ilsan hahmo syvenee merkittävästi. Bergmanin olemus valkokankaalla on hyvin käsinkosketeltava.
Tuntuu siltä, että nykypäivänä vastaavia elokuvia ei oikeastaan tehdä. Tämän elokuvan jälkeen voi vain ihmetellä, mihin nykyelokuvasta tämä kaikki glamour on kadonnut. Osaltaan se glamour on varmasti tullut juuri näistä käsinkosketeltavan todellisen tuntuisista henkilöhahmoista.
Tähteys on muuttunut vuosien saatossa glamourista ja todellisen oloisista utuisista hahmoista muoviseksi ja tabloidlehtien repimäksi todellisuudeksi siitä, miten muovi rapistuu. Kaikilla nykyisillä tähdillä on heikot kohtansa; kuka käyttää alkoholia, kuka huumeita, kuka laittoi botoxia huuliinsa ja kuka suurennutti rintansa, kuka kärsii anoreksia ja kuka bulimiasta, kellä on takanaan viisi avioeroa ja kuka on scientologi... Kukaan ei enää ole viaton. Jos tähti ei näy lehdissä, häntä ei ole, ja jos tähti näkyy lehdissä eivät uutiset kovin usein ole imartelevia.
Tuntuu, että tähteydestä on tullut taakka, jolta kukaan ei pääse pakoon. Kukaan ei enää ole todellinen, eikä tähtien edustama ihmiskuva ole enää millään tapaa realistinen. - Tuntuu, että ollaksesi kuuluisa ja menestyvä sinun olisi oltava virheetön ja tehdä niitä virheitä sitten kasvattaaksesi mainettasi ja saadaksesi lisää julkisuutta. Lindsay Lohan on mielestäni hyvä esimerkki; ensimmäisten elokuvien aikaan hän ole vielä todellisen oloinen - hän oli nuori ja jotenkin herkkä. Nyt kun miettii Lohania vankila tuomioineen ja huume ja seksuaalisuus sekoiluineen on se aikanaan viehättänyt käsitys naapurin tytöstä valkokankaalla karissut johonkin kauas menneisyyteen. Tähdillä ei enää ole yksityisyyttä, kaikki mitä heillä on, on julkista; parisuhteet, avioerot, vieroitusklinikat, vankilatuomiot, näpistykset, tatuoinnit... you name it, the media has it.
Ehkä tämä tähtien liiallinen otsikoihin nostaminen juuri on murtanut osan siitä glamourista, mitä tähdet Hollywoodin kulta-ajalla olivat.
Yleisesti ottaen toiseen maailmansotaan liittyvät elokuvat ovat jo kauan olleet minusta jo pidempään kiehtovia; pidän hyvistä tarinoista ja ihmiskohtaloista. Sota näissä elokuvissa on osa draamaa, joka mahdollistaa millaisen käänteen hyvänsä. Sinällään toinen maailmansota on jo suhteellisen läpi käyty, mutta mielenkiintoisen tuulahduksen tähän sodan uudelleen kuvittamiseen toi vuonna 2007 tehty saksalainen "Am Ende Kommen Touristen" (And Along Come Tourists), joka kertoo saksalaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee suorittamaan siviilipalvelustaan Auschwitziin. Elokuva käsitteli asioita nykypäivän näkökulmasta, ihmisten sisällä yhä kyteviä ennakkoluuloja ja sodan jättämää arpikudosta.
Tätä elokuvaa katsoessa aloin puoliksi pakostakin muistelemaan haikeana viime syksyistä Pariisin matkaa, kun poikaystäväni suuteli minua lentokentällä lähtiessämme eri suuntiin ja totesi: "We'll always have Paris."
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
pelit ja media-assarit
Kun peliteollisuus alkaa saavuttamaan hiljalleen samat mittasuhteet, kuin elokuvateollisuus on ainakin osan media-alan opiskelijoista syytä pohtia suhdettaan peleihin ja pelaamiseen. Digimedian linjalla keskitytään tehostesuunnitteluun ja -tuotantoon, eikä elokuvat ja sarjat ole enää ainoa paikka, missä näitä taitoja tarvitaan. Myös peliteollisuus tarvitsee tehosteita.
Media-alan ihmiset ovat stereotyyppisesti "aina ajan hermoilla"; edellä kävijöitä. Käsite media tuntuu muuttuneen vuosien saatossa: kun minä olin pieni, media tarkoitti lehtiä, televisiota ja elokuvia. Nyt media on käsitteenä laajentunut. Se pitää sisällään myös internetin ja enenevässä määrin myös pelit. Voiko silloin opiskella media-alaa ja olla alan monipuolinen ammattilainen, tuntematta pelejä?
Oli niin tai näin, olen itse viettänyt viimeisen vuoden aikana paljolti aikaa pelien parissa. Olen tutustunut World of Warcraftiin, pelannut Civilization 4:sta ja seuraavana listalta löytyvät Alan Wake, Civilization 5 ja Spore. Monilla on pelaamisesta tiettyjä ennakkokäsityksiä - kiitos peliaddikitien, joihin on matkan varrella törmännyt. Myös minä olin joskus yksi heistä, jotka karttoivat pelejä viimeiseen asti.
WoWin osalta ihmiset näkevät sen maailman addiktiivisimpänä pelinä, joka velvoittaa sinut pelaamaan vähintään neljä iltaa viikossa ja muutenkin istumaan koneella suhteettoman paljon. Tuntuu, että ihmiset tuijottavat tätä stereotypiaa, eivätkä ole edes valmiita kokeilemaan, millainen peli on kyseessä. WoWin osalta voin sanoa omakohtaisesta kokemuksesta, että kyllä tämänkin pelin osalta voi omilla valinnoillaan tehdä päätöksiä siitä, miten sitä haluaa pelata. Itse ostin pelin lopulta ja olen todennut sen olevan ihan hyvää ajanvietettä. Toki siihen piti ostaa puolivuotta peliaikaa ja kaikki lisäosatkin; nyt se puolen vuoden peliaika on loppunut, jo kuukausi sitten. Entä sitten? Päähahmoni on levelillä 65, vaikka moni muu olisi sen tuossa ajassa jo pelannut levelille 80. Tein itse omat valintani siitä, miten paljon uhrasin aikaani tälle pelille. En uhrannut sen takia sosiaalista elämääni tai ystäviäni. En uhrannut työtäni tai parisuhdettani.
Pelaamisessa - kuten kaikessa muussakin - täytyy pitää järki kädessä. Vaikka peli olisi miten kiva ja hyvä, niin on aina syytä muistaa, että elämässä on muutakin sisältöä, kuin pelaaminen. Loppuen lopuksi on aika sama, istummeko poikaystäväni kanssa perjantai-iltana kahdestaan pelaamassa lautapelejä vai WoWia; WoWin positiivisena puolena se, että kumpikaan ei ole se joka häviää, vaan pystymme pelaamaan samaa peliä ilman häviämisen aiheuttamaa turhautumista ja pelin tuomaa kilpailuasetelmaa siitä, kumpi voittaa ja kumpi häviää.
Media-alan ihmiset ovat stereotyyppisesti "aina ajan hermoilla"; edellä kävijöitä. Käsite media tuntuu muuttuneen vuosien saatossa: kun minä olin pieni, media tarkoitti lehtiä, televisiota ja elokuvia. Nyt media on käsitteenä laajentunut. Se pitää sisällään myös internetin ja enenevässä määrin myös pelit. Voiko silloin opiskella media-alaa ja olla alan monipuolinen ammattilainen, tuntematta pelejä?
Oli niin tai näin, olen itse viettänyt viimeisen vuoden aikana paljolti aikaa pelien parissa. Olen tutustunut World of Warcraftiin, pelannut Civilization 4:sta ja seuraavana listalta löytyvät Alan Wake, Civilization 5 ja Spore. Monilla on pelaamisesta tiettyjä ennakkokäsityksiä - kiitos peliaddikitien, joihin on matkan varrella törmännyt. Myös minä olin joskus yksi heistä, jotka karttoivat pelejä viimeiseen asti.
WoWin osalta ihmiset näkevät sen maailman addiktiivisimpänä pelinä, joka velvoittaa sinut pelaamaan vähintään neljä iltaa viikossa ja muutenkin istumaan koneella suhteettoman paljon. Tuntuu, että ihmiset tuijottavat tätä stereotypiaa, eivätkä ole edes valmiita kokeilemaan, millainen peli on kyseessä. WoWin osalta voin sanoa omakohtaisesta kokemuksesta, että kyllä tämänkin pelin osalta voi omilla valinnoillaan tehdä päätöksiä siitä, miten sitä haluaa pelata. Itse ostin pelin lopulta ja olen todennut sen olevan ihan hyvää ajanvietettä. Toki siihen piti ostaa puolivuotta peliaikaa ja kaikki lisäosatkin; nyt se puolen vuoden peliaika on loppunut, jo kuukausi sitten. Entä sitten? Päähahmoni on levelillä 65, vaikka moni muu olisi sen tuossa ajassa jo pelannut levelille 80. Tein itse omat valintani siitä, miten paljon uhrasin aikaani tälle pelille. En uhrannut sen takia sosiaalista elämääni tai ystäviäni. En uhrannut työtäni tai parisuhdettani.
Pelaamisessa - kuten kaikessa muussakin - täytyy pitää järki kädessä. Vaikka peli olisi miten kiva ja hyvä, niin on aina syytä muistaa, että elämässä on muutakin sisältöä, kuin pelaaminen. Loppuen lopuksi on aika sama, istummeko poikaystäväni kanssa perjantai-iltana kahdestaan pelaamassa lautapelejä vai WoWia; WoWin positiivisena puolena se, että kumpikaan ei ole se joka häviää, vaan pystymme pelaamaan samaa peliä ilman häviämisen aiheuttamaa turhautumista ja pelin tuomaa kilpailuasetelmaa siitä, kumpi voittaa ja kumpi häviää.
perjantai 24. syyskuuta 2010
netistä lataamisen kahdet kasvot
Media-alan opiskelijana aloin pohtimaan tekijänoikeuksia ja netistä lataamista. Lataamisella on kahdet kasvot, eikä se ole mitenkään yksi selitteinen asia. Toki on hienoa, että ihmiset pääsevät tutustumaan tuotteisiin ennen kuin päättävät maksaa niistä. Esimerkiksi pelien kohdalla tämä toimii nykyään jo laillisestikin. World of Warcraft (WoW) tarjoaa tällä hetkellä 10 päivän ilmaisia kokeilu accountteja, joilla voit 10 päivän ajan tutustua peliin, ennen kuin sitoudut siihen ostamalla pelin ja peliaikaa. Lisäksi monista peleistä on tarjolla demo-versio, jolla voit kokeilla peliä ja sen jälkeen demon perusteella päättää ostatko sen vai jätätkö pelin muille pelattavaksi.
Onko siitä huolimatta oikein ladata peli netistä, pelatakseen sitä?
Jos satut työskentelemään pelitalossa, toivot toki, että mahdollisimman moni OSTAISI tekemäsi pelin, jotta saatte talolle lisää rahaa ja pystytte tekemään uusia pelejä.
Elokuvien kohdalla asia toimii tismalleen samoin, saat makupaloiksi parin minuutin trailerin, jonka jälkeen sinun tehtäväsi on päättää haluatko nähdä elokuvan vai et. Jos vastaus on kyllä, menet elokuviin ja maksat nähdäksesi elokuvan. Jos elokuva on hyvä, ostat vielä DVDnkin, jotta voit katsoa elokuvan myöhemmin vielä uudestaan. Ja ehkä näyttää sen kaverillekin (joka saattaa sitten innostua ja mennä ostamaan DVDn itselleenkin!).
Loppuen lopuksi me maksamme, jotta saisimme lisää elokuvia, jotta saisimme lisää pelejä ja lisää sarjoja. Jos elokuva ladataan netistä ja katsotaan ilmaiseksi miljoona kertaa, eikä levitys yhtiön kassa kilahda kertaakaan elokuva tuskin saa jatkoa. Jos me kaikki lataisimme kaiken netistä ilmaiseksi, eikä kukaan enää maksaisi mistään, kauanko luulette, että elokuvien tekeminen ylipäänsä jatkuisi?
Tekisitkö sinä vuoden töitä ilman palkkaa? Olisitko sinä valmis uhraamaan vuoden elämästäsi johonkin, jota jaettaisi ilmaiseksi?
Elokuvilla ja peleillä on hintansa, niiden tekijät ansaitsevat ja tarvitsevat rahansa, jotta pystyvät tekemään meille lisää viihdykettä. Siitähän tässä kaikessa on kyse.
On ehkä ok ladata jotain silloin tällöin, mutta ei ole ok ladata kaikkea ilmaiseksi. Eniten tässä ihmetyttää se, että media-alalle opiskelevat ihmiset eivät ymmärrä tätä asiaa vaan lataavat kaiken mahdollisen netistä - ottavat ilmaiseksi sen, mihin ihmiset ovat panostaneet vuoden tai kaksi, sen mistä ihmiset toivovat saavansa rahaa, jotta voivat sillä rahoittaa sitten seuraavan tuotantonsa. Miksi nämä ihmiset kaivavat kuoppaa itselleen?
Kaikesta tästä huolimatta on väärin, että nuoria, jotka haluavat tutustua uuteen musiikin genreen tai uuteen yhtyeeseen - tai vaikka suosikkibändinsä uuteen levyyn, ennen kuin tekevät ostopäätöksen, rangaistaan kovemmin, kuin raiskaajia.
Ostopäätös - erityisesti musiikin osalta - syntyy usein vasta kun levyn on jo kuullut kokonaisuudessaan.
Minä ostan elokuvani, monesti Anttilan ale-laarista, mutta ostan kuitenkin. Maksan taidenäyttelyistä, keikka-, ja elokuvalipuista, olen aktiivinen ja haluan päätöksilläni myös tukea niitä, jotka tekevät meille musiikkia, elokuvia ja taidetta. Kiitos teille jotka teette ja kiitos teille, jotka olette valmiit maksamaan elämyksistä, joita alojen ammattilaiset teitä varten tuottavat.
Lataajat, jotka eivät koskaan ole valmiita maksamaan elokuvista, peleistä tai musiikista, ovat ignorantteja eivätkä ymmärrä tekojensa vaikutusta suuremmassa mittakaavassa. Tässä kohtaa monilta lataajilta löytyy joku muka humaani syy, mikä muka oikeuttaa lataamisen; kysykää itseltänne, antaisitteko te vuoden työnne ilmaiseksi. Jos vastaus on kyllä, niin toivon teidän näyttävän kyntenne; uhratkaa vuosi sille, että teette elokuvan, joka tulee vain latausjakeluun. Ja kyllä, tämä on haaste teille.
Onko siitä huolimatta oikein ladata peli netistä, pelatakseen sitä?
Jos satut työskentelemään pelitalossa, toivot toki, että mahdollisimman moni OSTAISI tekemäsi pelin, jotta saatte talolle lisää rahaa ja pystytte tekemään uusia pelejä.
Elokuvien kohdalla asia toimii tismalleen samoin, saat makupaloiksi parin minuutin trailerin, jonka jälkeen sinun tehtäväsi on päättää haluatko nähdä elokuvan vai et. Jos vastaus on kyllä, menet elokuviin ja maksat nähdäksesi elokuvan. Jos elokuva on hyvä, ostat vielä DVDnkin, jotta voit katsoa elokuvan myöhemmin vielä uudestaan. Ja ehkä näyttää sen kaverillekin (joka saattaa sitten innostua ja mennä ostamaan DVDn itselleenkin!).
Loppuen lopuksi me maksamme, jotta saisimme lisää elokuvia, jotta saisimme lisää pelejä ja lisää sarjoja. Jos elokuva ladataan netistä ja katsotaan ilmaiseksi miljoona kertaa, eikä levitys yhtiön kassa kilahda kertaakaan elokuva tuskin saa jatkoa. Jos me kaikki lataisimme kaiken netistä ilmaiseksi, eikä kukaan enää maksaisi mistään, kauanko luulette, että elokuvien tekeminen ylipäänsä jatkuisi?
Tekisitkö sinä vuoden töitä ilman palkkaa? Olisitko sinä valmis uhraamaan vuoden elämästäsi johonkin, jota jaettaisi ilmaiseksi?
Elokuvilla ja peleillä on hintansa, niiden tekijät ansaitsevat ja tarvitsevat rahansa, jotta pystyvät tekemään meille lisää viihdykettä. Siitähän tässä kaikessa on kyse.
On ehkä ok ladata jotain silloin tällöin, mutta ei ole ok ladata kaikkea ilmaiseksi. Eniten tässä ihmetyttää se, että media-alalle opiskelevat ihmiset eivät ymmärrä tätä asiaa vaan lataavat kaiken mahdollisen netistä - ottavat ilmaiseksi sen, mihin ihmiset ovat panostaneet vuoden tai kaksi, sen mistä ihmiset toivovat saavansa rahaa, jotta voivat sillä rahoittaa sitten seuraavan tuotantonsa. Miksi nämä ihmiset kaivavat kuoppaa itselleen?
Kaikesta tästä huolimatta on väärin, että nuoria, jotka haluavat tutustua uuteen musiikin genreen tai uuteen yhtyeeseen - tai vaikka suosikkibändinsä uuteen levyyn, ennen kuin tekevät ostopäätöksen, rangaistaan kovemmin, kuin raiskaajia.
Ostopäätös - erityisesti musiikin osalta - syntyy usein vasta kun levyn on jo kuullut kokonaisuudessaan.
Minä ostan elokuvani, monesti Anttilan ale-laarista, mutta ostan kuitenkin. Maksan taidenäyttelyistä, keikka-, ja elokuvalipuista, olen aktiivinen ja haluan päätöksilläni myös tukea niitä, jotka tekevät meille musiikkia, elokuvia ja taidetta. Kiitos teille jotka teette ja kiitos teille, jotka olette valmiit maksamaan elämyksistä, joita alojen ammattilaiset teitä varten tuottavat.
Lataajat, jotka eivät koskaan ole valmiita maksamaan elokuvista, peleistä tai musiikista, ovat ignorantteja eivätkä ymmärrä tekojensa vaikutusta suuremmassa mittakaavassa. Tässä kohtaa monilta lataajilta löytyy joku muka humaani syy, mikä muka oikeuttaa lataamisen; kysykää itseltänne, antaisitteko te vuoden työnne ilmaiseksi. Jos vastaus on kyllä, niin toivon teidän näyttävän kyntenne; uhratkaa vuosi sille, että teette elokuvan, joka tulee vain latausjakeluun. Ja kyllä, tämä on haaste teille.
tiistai 21. syyskuuta 2010
ääniä
Tällä viikolla on todella huomannut syksyn tulleen jäädäkseen; aamuisin on koleaa, eikä sade tunnu lakkaavan koskaan - se korkeintaan taukoaa alkaakseen taas hetken kuluttua uudestaan. Kävellessä kengät tuntuvat nielevän kaduilla olevaa vettä ja kastelevan sukat läpimäriksi. Kotona on kiva käpertyä peiton alle ja ottaa kuppi kuumaa.
Koulun osalta tämä viikko on alkanut vaisusti. Maanantaina meillä oli tunnin mittainen vapaaehtoinen luento. Luennolla esiteltiin muutamia klassikko elokuvia, joita syksyn aikana on mahdollista käydä katsomassa. Odotin suhteellisen uteliaana myös iltapäivän muita tunteja, kunnes selvisi, että tunnit oli peruttu. No, se siitä maanantaista.
Tänään meillä oli äänipäivä. Opettaja puhui meille äänestä ja teimme ensimmäiset äänitysharjoituksemme kuvan kera. Oli yllättävän vaikeaa äänittää huomaamattomasti ja silti tarkasti. Tuntuu, että hiljalleen äänipuoli alkaa avautumaan minulle. Alan ymmärtämään, miten paljon merkitystä äänellä oikeasti on elokuvalle - tai ylipäänsä liikkuvalle kuvalle, oli se sitten video tai uutisinsertti. Äänet tuovat kuvaan ja kerrontaan paljon lisää syvyyttä.
Jos me vain katsomme, emmekä kuuntele, meiltä jää paljon huomaamatta - vaikka dialogi miten olisi käännetty tekstityksesi, on ääni silti merkittävä osa elokuvaa, mainosta ja televisiota.
Koulun osalta tämä viikko on alkanut vaisusti. Maanantaina meillä oli tunnin mittainen vapaaehtoinen luento. Luennolla esiteltiin muutamia klassikko elokuvia, joita syksyn aikana on mahdollista käydä katsomassa. Odotin suhteellisen uteliaana myös iltapäivän muita tunteja, kunnes selvisi, että tunnit oli peruttu. No, se siitä maanantaista.
Tänään meillä oli äänipäivä. Opettaja puhui meille äänestä ja teimme ensimmäiset äänitysharjoituksemme kuvan kera. Oli yllättävän vaikeaa äänittää huomaamattomasti ja silti tarkasti. Tuntuu, että hiljalleen äänipuoli alkaa avautumaan minulle. Alan ymmärtämään, miten paljon merkitystä äänellä oikeasti on elokuvalle - tai ylipäänsä liikkuvalle kuvalle, oli se sitten video tai uutisinsertti. Äänet tuovat kuvaan ja kerrontaan paljon lisää syvyyttä.
Jos me vain katsomme, emmekä kuuntele, meiltä jää paljon huomaamatta - vaikka dialogi miten olisi käännetty tekstityksesi, on ääni silti merkittävä osa elokuvaa, mainosta ja televisiota.
perjantai 17. syyskuuta 2010
Editointia ja kameran käsittelyä
Eilen meillä oli näyttökoe. Ryhmä jaettiin pareihin, joissa näyttö toteutettiin. Tehtävänä oli siis tehdä valaistus fiktiiviseen tilanteeseen ja sen jälkeen kuvata ja äänittää se. Aikaa oli 15 minuuttia. Hieman stressaavasta aikataulusta ja olosuhteista huolimatta suoriuduimme ainakin yhteistyöosiosta parini kanssa loistavasti. Jouduimme tosin ikäväksemme huomaamaan, että kameran käsittelyssä - erityisesti äänipuolella on vielä tekemistä.
Saimme äänen tallennettua - väärällä mikillä ja kuva oli epätarkka. Yhteistyö toimi, kun toinen ei löytänyt jotain asiaa, pyydettiin toista apuun. "Mä en löydä tätä, katoksä tätä, jos mä yritän saada ton kuntoon sillä välin?" Oli mukavaa tehdä tämmöistä oikeasti jo työtä muistuttavaa asiaa ja tuntea se paine, mikä siitä tulee, kun aika käy vähiin ja mikään ei toimi - paitsi yhteistyö. Harjoitus tekee mestarin, ensi kerralla muistan ainakin virheet, jotka teimme nyt.
Tänään koulussa oli editointipäivä. Aamulla teimme editointi harjoituksia; harjoittelimme Final Cutin käyttöä. Saimme valmiin materiaalin, josta teimme kuvituksen ja ääniraidat haastatteluun. Oli mukavaa päästä itse puuhaamaan tuon parissa ihan kunnolla. Sain klipit leikattua ja sommiteltua helposti, mutta ongelmia oli tekstin lisäämisessä. Sekin onnistui opettajalta kysymisen jälkeen ja lopputuloksesta tuli... no... Siedettävä.
Saatan olla hieman perfektionisti, mutta en vielä saanut tuota klippiä niin toimivaksi, kun mitä haluaisin sen olevan. Ääniraitojen feidaukset ovat väärissä kohdissa, kuvituskuvat eivät ole riittävän loogisesti, kuvat vaihtuvat tökerösti... No, ehkä ensikertalaiselta ei voi odottaa ihmeitä, vaikka itse niihin aina haluaisikin pystyä. Ei ensimmäisellä ajotunnillakaan, pidä olla täydellinen kuljettaja (ja jos on, on jo tehnyt laittomuuksia!).
Oleellisempaa tässä kohtaa lienee kuitenkin opetella väline ja sen jälkeen vasta alkaa pohtimaan sillä ilmaisua.
Iltapäivällä katsoimme dokumenttia editoinnista. Dokumentissa kerrottiin oikeastaan elokuvahistoriaa editoinnin näkökulmasta ja käytiin läpi editoinnin kehittymistä. Dokumentin jälkeen eräs luokkakavereistani totesi:
"kaikki tossa esiintyneet kehu ja esitteli itse editoimiaan leffoja."
Kommentissa ei ollut koko totuutta, vaan dokumentissa editoijat kertoivat myös elokuvista, jotka ovat vaikuttaneet heidän omaan ilmaisuunsa. Tämä kommentti kuitenkin herätti minut todella ymmärtämään filmissä monta kertaa toistetun teeman: Editoija on se, joka päättää, mitä näytetään ja mitä ei. Editoija ei vain poista huonoja kohtia ja lisää hyviä kohtia, muokkaa kuvaa - vaan editoija tekee päätöksen mitä näytetään ja mitä ei. Jäin pohtimaan, että tuota tunnin dokumenttia varten kuvatussa materiaalista editoijat ovat varmasti puhuneet paljon myös muiden elokuvista, mutta ne kohdat ovat vain jääneet sinne edittiin.
Ja toisaalta, jos on itse istunut tuntikausia editoimassa elokuvaa, tuntee itse parhaiten kyseisen elokuvan editoinnissa käydyn prosessin. On vaikeaa nähdä, mitä toisen ihmisen pään sisällä on editoitaessa tapahtunut, mistä hän on saanut vaikutteensa ja miksi hän on päätynyt niihin valintoihin, joihin on päätynyt. Samahan se on kaikissa taidemuodoissa - vain taiteilija voi tietää, miksi on tehnyt tietyt valinnat materiaaleista ja muodoista, muiden harteille jää teoksen tulkitseminen.
Dokumentin pohjalta tekisi kuitenkin mieli katsoa joku suosikki elokuvistani uusiksi ja pohtia tarinan sijaan sitä, miten tarinaa oikeasti kerrotaan leikkauksilla - ja ehkä pohtia koko elokuva-ajatusta nyt uudessa valossa.
Saimme äänen tallennettua - väärällä mikillä ja kuva oli epätarkka. Yhteistyö toimi, kun toinen ei löytänyt jotain asiaa, pyydettiin toista apuun. "Mä en löydä tätä, katoksä tätä, jos mä yritän saada ton kuntoon sillä välin?" Oli mukavaa tehdä tämmöistä oikeasti jo työtä muistuttavaa asiaa ja tuntea se paine, mikä siitä tulee, kun aika käy vähiin ja mikään ei toimi - paitsi yhteistyö. Harjoitus tekee mestarin, ensi kerralla muistan ainakin virheet, jotka teimme nyt.
Tänään koulussa oli editointipäivä. Aamulla teimme editointi harjoituksia; harjoittelimme Final Cutin käyttöä. Saimme valmiin materiaalin, josta teimme kuvituksen ja ääniraidat haastatteluun. Oli mukavaa päästä itse puuhaamaan tuon parissa ihan kunnolla. Sain klipit leikattua ja sommiteltua helposti, mutta ongelmia oli tekstin lisäämisessä. Sekin onnistui opettajalta kysymisen jälkeen ja lopputuloksesta tuli... no... Siedettävä.
Saatan olla hieman perfektionisti, mutta en vielä saanut tuota klippiä niin toimivaksi, kun mitä haluaisin sen olevan. Ääniraitojen feidaukset ovat väärissä kohdissa, kuvituskuvat eivät ole riittävän loogisesti, kuvat vaihtuvat tökerösti... No, ehkä ensikertalaiselta ei voi odottaa ihmeitä, vaikka itse niihin aina haluaisikin pystyä. Ei ensimmäisellä ajotunnillakaan, pidä olla täydellinen kuljettaja (ja jos on, on jo tehnyt laittomuuksia!).
Oleellisempaa tässä kohtaa lienee kuitenkin opetella väline ja sen jälkeen vasta alkaa pohtimaan sillä ilmaisua.
Iltapäivällä katsoimme dokumenttia editoinnista. Dokumentissa kerrottiin oikeastaan elokuvahistoriaa editoinnin näkökulmasta ja käytiin läpi editoinnin kehittymistä. Dokumentin jälkeen eräs luokkakavereistani totesi:
"kaikki tossa esiintyneet kehu ja esitteli itse editoimiaan leffoja."
Kommentissa ei ollut koko totuutta, vaan dokumentissa editoijat kertoivat myös elokuvista, jotka ovat vaikuttaneet heidän omaan ilmaisuunsa. Tämä kommentti kuitenkin herätti minut todella ymmärtämään filmissä monta kertaa toistetun teeman: Editoija on se, joka päättää, mitä näytetään ja mitä ei. Editoija ei vain poista huonoja kohtia ja lisää hyviä kohtia, muokkaa kuvaa - vaan editoija tekee päätöksen mitä näytetään ja mitä ei. Jäin pohtimaan, että tuota tunnin dokumenttia varten kuvatussa materiaalista editoijat ovat varmasti puhuneet paljon myös muiden elokuvista, mutta ne kohdat ovat vain jääneet sinne edittiin.
Ja toisaalta, jos on itse istunut tuntikausia editoimassa elokuvaa, tuntee itse parhaiten kyseisen elokuvan editoinnissa käydyn prosessin. On vaikeaa nähdä, mitä toisen ihmisen pään sisällä on editoitaessa tapahtunut, mistä hän on saanut vaikutteensa ja miksi hän on päätynyt niihin valintoihin, joihin on päätynyt. Samahan se on kaikissa taidemuodoissa - vain taiteilija voi tietää, miksi on tehnyt tietyt valinnat materiaaleista ja muodoista, muiden harteille jää teoksen tulkitseminen.
Dokumentin pohjalta tekisi kuitenkin mieli katsoa joku suosikki elokuvistani uusiksi ja pohtia tarinan sijaan sitä, miten tarinaa oikeasti kerrotaan leikkauksilla - ja ehkä pohtia koko elokuva-ajatusta nyt uudessa valossa.
maanantai 13. syyskuuta 2010
käsikirjoittamista
Lähetin juuri viimeisen version käsikirjoituksestani opettajalle arvosteltavaksi. Ensimmäiseen jaksoon on mahtunut siis käsikirjoituskurssi, jossa oikeastaan harjoiteltiin prosessikirjoittamista ja dramaturgian perusteita. Oman tekstini osalta sain suurimman oivallukseni vasta viime metreillä. Ymmärsin, että tekstistäni puuttui pienen pieni pala, joka lisää tarinan draamaa merkittävästi.
Kaikki, jotka ovat joskus koodanneet jotain, tietävät millaista on istua tunti kaupalla lukemassa omaa koodiaan ja pohtia yöt läpeensä, miksei jokin asia toimi niinkuin sen pitäisi. Lopulta koodista löytyy yksi ylimääräinen/puuttuva merkki, jonka korjaamisella koko homma lähtee toimimaan. Juuri näin minä tein oman käsikirjoitukseni kanssa. Istuin, luin sitä läpi, enkä saanut kiinni siitä, mikä tekstissä töksähti. Ehkä kirjoitusmuoto, johon en ole tottunut? Lopulta keksin sen pienen asian, joka lisäsi tarinaan syvyyttä - palohälyttimen.
En vieläkään saanut omaa tekstiäni mainittavan hyväksi, mutta löysin ainakin pienen ja konkreettisen asian, jolla lisäsin draamaa. Jopa merkittävästi.
Sinällään tarinasta löytyvät draaman ainekset ovat kyllä hyvin kasassa; tyttö joka yrittää ylittää itsensä, mies joka pitkäpinnaisesti yrittää rauhoitella hermoraunioituvaa tyttöystäväänsä ja näsäviisas pikkuveli, joka saapuu vielä paikalle syömään kermat kakun päältä. Dialogi on toimivaa ja realistista. Kun tähän soppaan lisätään kotona valmisteilla oleva gourmet illallinen ja palohälytin, on kaikki ainekset hienoon draamaan kasassa. Teksti jää silti latteaksi. Repliikit osittain toistavat itseään ja tarinassa ei ole sisältöä. Kyse ei ole siitä, että en osaisi kirjoittaa. Kyse on siitä, että tässä tarinassa ei yksinkertaisesti ole mitään kerrottavaa.
Koska kuulun niihin ihmisiin, jotka rakastavat erilaisia tarinoita, lupaan itselleni, että kun seuraavan kerran kirjoitan, kirjoitan ensisijaisesti tarinan - en käsikirjoitusta, en dialogia, en maisemakuvausta, vaan tarinan. Tällä kertaa kirjoituksen painopiste keskittyi turhaksi dialogiin ja itse tarina jäi kertomatta.
Ensimmäinen kurssi on siis nyt suoritettu. Arvosanaa jäämme jännityksellä odottamaan.
Kaikki, jotka ovat joskus koodanneet jotain, tietävät millaista on istua tunti kaupalla lukemassa omaa koodiaan ja pohtia yöt läpeensä, miksei jokin asia toimi niinkuin sen pitäisi. Lopulta koodista löytyy yksi ylimääräinen/puuttuva merkki, jonka korjaamisella koko homma lähtee toimimaan. Juuri näin minä tein oman käsikirjoitukseni kanssa. Istuin, luin sitä läpi, enkä saanut kiinni siitä, mikä tekstissä töksähti. Ehkä kirjoitusmuoto, johon en ole tottunut? Lopulta keksin sen pienen asian, joka lisäsi tarinaan syvyyttä - palohälyttimen.
En vieläkään saanut omaa tekstiäni mainittavan hyväksi, mutta löysin ainakin pienen ja konkreettisen asian, jolla lisäsin draamaa. Jopa merkittävästi.
Sinällään tarinasta löytyvät draaman ainekset ovat kyllä hyvin kasassa; tyttö joka yrittää ylittää itsensä, mies joka pitkäpinnaisesti yrittää rauhoitella hermoraunioituvaa tyttöystäväänsä ja näsäviisas pikkuveli, joka saapuu vielä paikalle syömään kermat kakun päältä. Dialogi on toimivaa ja realistista. Kun tähän soppaan lisätään kotona valmisteilla oleva gourmet illallinen ja palohälytin, on kaikki ainekset hienoon draamaan kasassa. Teksti jää silti latteaksi. Repliikit osittain toistavat itseään ja tarinassa ei ole sisältöä. Kyse ei ole siitä, että en osaisi kirjoittaa. Kyse on siitä, että tässä tarinassa ei yksinkertaisesti ole mitään kerrottavaa.
Koska kuulun niihin ihmisiin, jotka rakastavat erilaisia tarinoita, lupaan itselleni, että kun seuraavan kerran kirjoitan, kirjoitan ensisijaisesti tarinan - en käsikirjoitusta, en dialogia, en maisemakuvausta, vaan tarinan. Tällä kertaa kirjoituksen painopiste keskittyi turhaksi dialogiin ja itse tarina jäi kertomatta.
Ensimmäinen kurssi on siis nyt suoritettu. Arvosanaa jäämme jännityksellä odottamaan.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
mikä ihmeen digimeedio
Ensimmäinen jakso alkaa olemaan puolivälissä. Opinnot ovat alkaneet hyvin ja olen ollut varsin innoissani ensimmäisen jakson kurssien sisällöistä. Olemme opetelleet käyttämään Final Cut Prota, kuvaamaan videokameroilla, tekemään erilaisia valaistuksia ja kirjoittamaan käsikirjoituksia. Koulussa on ollut mukavaa. Opettajat ovat ammattitaitoisia ja tuntevat alan kiemurat ja säännöt.
Ammattikoulun yo-pohjainen digimedia ei ollut ensimmäinen valintatoiveeni, mutta työttömyystilanteessa tämä kelpasi vallan mainiosti. Opintojen alkaessa yllätyin positiivisesti, kun sisällöt alkoivat selviämään. Juuri tämä linja tuntuu oikealta ratkaisulta. Opinnot tulevat keskittymään tehostesuunnitteluun ja -tuotantoon, mutta opiskelemme suhteellisen kattavasti kaikkia audiovisuaalisia aineita. Ensimmäisessä jaksossa meillä on ollut käsikirjoittamista, editointia, laitetekniikkaa ja äänitekniikan perusteita.
Tarkoituksena olisi kerätä tähän blogiin ajatuksia opinnoista, opintojen sisällöistä ja muusta opiskelijaelämään liittyvästä.
Jotta kaikki kommervenkit ja omituisuudet olisivat jotenkin käsitettävissä, lienee aiheellista kertoa myös minusta joitain asioita. Mielipiteeni ja näkemykseni kuitenkin värittyvät sen perusteella, kuka olen.
Sen sijaan, että olisin elänyt "ihanteellisen" kaaren; käynyt lukion, opiskellut ammatin ja olisin nyt - 27-vuotiaana - valmistumassa ammattiin ja aloittamassa urani, tein toisenlaisia valintoja. Taustalla on 18-vuotiaana aloitettu ura IT-alalla, joskin vuosien saatossa olen välillä tehnyt muitakin töitä (mm. toiminut yhden talven hiihdonopettajana), opiskellut avoimessa yliopistossa, käynyt taidekursseja ja matkustellut... Olen siis elänyt täysipainoista nuoren aikuisen elämää, oppinut pärjäämään omillani, selvittämään asioita ja selviytymään niin kaupunkiviidakossa kuin tunturissakin.
Sanoin aikanaan uteliaille, että olen töissä etsimässä kadotettua opiskelumotivaatiotani. Ja niin se taisi olla. Ja löytyihän se lopulta! Olen aina tiennyt, että visuaalinen ala on se, jolle tulen joskus hakeutumaan, eli nyt olen tavallaan vain palannut "omalle raiteelleni". En ole tehnyt vääriä tai huonoja valintoja, olen tehnyt vain erilaisia valintoja. Nyt olen tässä, opiskelemassa audiovisuaalisen alan perustutkintoa.
Ammattikoulun yo-pohjainen digimedia ei ollut ensimmäinen valintatoiveeni, mutta työttömyystilanteessa tämä kelpasi vallan mainiosti. Opintojen alkaessa yllätyin positiivisesti, kun sisällöt alkoivat selviämään. Juuri tämä linja tuntuu oikealta ratkaisulta. Opinnot tulevat keskittymään tehostesuunnitteluun ja -tuotantoon, mutta opiskelemme suhteellisen kattavasti kaikkia audiovisuaalisia aineita. Ensimmäisessä jaksossa meillä on ollut käsikirjoittamista, editointia, laitetekniikkaa ja äänitekniikan perusteita.
Tarkoituksena olisi kerätä tähän blogiin ajatuksia opinnoista, opintojen sisällöistä ja muusta opiskelijaelämään liittyvästä.
Jotta kaikki kommervenkit ja omituisuudet olisivat jotenkin käsitettävissä, lienee aiheellista kertoa myös minusta joitain asioita. Mielipiteeni ja näkemykseni kuitenkin värittyvät sen perusteella, kuka olen.
Sen sijaan, että olisin elänyt "ihanteellisen" kaaren; käynyt lukion, opiskellut ammatin ja olisin nyt - 27-vuotiaana - valmistumassa ammattiin ja aloittamassa urani, tein toisenlaisia valintoja. Taustalla on 18-vuotiaana aloitettu ura IT-alalla, joskin vuosien saatossa olen välillä tehnyt muitakin töitä (mm. toiminut yhden talven hiihdonopettajana), opiskellut avoimessa yliopistossa, käynyt taidekursseja ja matkustellut... Olen siis elänyt täysipainoista nuoren aikuisen elämää, oppinut pärjäämään omillani, selvittämään asioita ja selviytymään niin kaupunkiviidakossa kuin tunturissakin.
Sanoin aikanaan uteliaille, että olen töissä etsimässä kadotettua opiskelumotivaatiotani. Ja niin se taisi olla. Ja löytyihän se lopulta! Olen aina tiennyt, että visuaalinen ala on se, jolle tulen joskus hakeutumaan, eli nyt olen tavallaan vain palannut "omalle raiteelleni". En ole tehnyt vääriä tai huonoja valintoja, olen tehnyt vain erilaisia valintoja. Nyt olen tässä, opiskelemassa audiovisuaalisen alan perustutkintoa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)