Scandinavian Music Groupin kappaleen kertosäkeessä sanotaan: "Näin Casablancan, näin sen ensimmäisen kerran, kun valot syttyivät tyhjään teatteriin, huusin: Sota on päättynyt, palatkaa Pariisiin!" - minun teki mieleni tänään tehdä samoin.
Helsingin Kulttuurikeskus järjestää toisen asteen opiskelijoille klassikkoelokuvien sarjan, jotta kävisimme katsomassa elokuvia, joita muuten ei tulisi katsottua. No, ainakaan isolta screeniltä. Osana tätä klassikkojen sarjaa on kirjanen, jossa elokuvat on esitelty ja elokuvan perässä on kysymyksiä, joita järjestäjät ilmeisesti toivovat meidän pohtivan. Koska tämä kaikki on minulle vapaaehtoista ajattelin pohtia asioita täällä.
Kauden avasi Casablanca. Elokuva on yksi historian tunnetuimmista klassikoista, enkä minä ollut aiemmin nähnyt sitä. Odotin tarinan olevan jokseenkin yksioikoisempi - jopa tylsä, mutta sitä se ei ollut. Odotin lineaarisesti etenevää rakkaustarinaa, jossa kaikki päättyy parhain päin. Olin kieltämättä yllättynyt tarinan syvyydestä, henkilöhahmojen uskottavuudesta ja tarinan jouhevasta etenemisestä. Ja elokuvan lopussa hyvinkin harvinaisista aplodeista päätellen - tämä tarina todella vetosi nykynuorisoon. Jos elokuva saa keski-iältään 20-vuotiaan yleisön taputtamaan 70-vuotiaalle elokuvalle, on elokuva oikeasti klassikko.
Casablancan tähtien lumovoiman väitetään olevan osaltaan näyttelijöiden ansiota. Osaltani voin allekirjoittaa tämän; Humphrey Bogartin rooli Rickinä toi esiin karupiirteisestä miehestä myös herkkää puolta. Tässä roolissa Bogartin ilmeettömyys istuu rooliin täydellisesti - ehkä juuri se tekee Rickistä todellisen oloisen hahmon. Ingrid Bergmanin suoritus Ilsana puolestaan tuo esiin näyttelijän herkkyyden - ja samalla periksi antamattomuuden. Nainen vaikuttaa jossain määrin pinnalliselta, mutta salaisuuksien selvitessä Ilsan hahmo syvenee merkittävästi. Bergmanin olemus valkokankaalla on hyvin käsinkosketeltava.
Tuntuu siltä, että nykypäivänä vastaavia elokuvia ei oikeastaan tehdä. Tämän elokuvan jälkeen voi vain ihmetellä, mihin nykyelokuvasta tämä kaikki glamour on kadonnut. Osaltaan se glamour on varmasti tullut juuri näistä käsinkosketeltavan todellisen tuntuisista henkilöhahmoista.
Tähteys on muuttunut vuosien saatossa glamourista ja todellisen oloisista utuisista hahmoista muoviseksi ja tabloidlehtien repimäksi todellisuudeksi siitä, miten muovi rapistuu. Kaikilla nykyisillä tähdillä on heikot kohtansa; kuka käyttää alkoholia, kuka huumeita, kuka laittoi botoxia huuliinsa ja kuka suurennutti rintansa, kuka kärsii anoreksia ja kuka bulimiasta, kellä on takanaan viisi avioeroa ja kuka on scientologi... Kukaan ei enää ole viaton. Jos tähti ei näy lehdissä, häntä ei ole, ja jos tähti näkyy lehdissä eivät uutiset kovin usein ole imartelevia.
Tuntuu, että tähteydestä on tullut taakka, jolta kukaan ei pääse pakoon. Kukaan ei enää ole todellinen, eikä tähtien edustama ihmiskuva ole enää millään tapaa realistinen. - Tuntuu, että ollaksesi kuuluisa ja menestyvä sinun olisi oltava virheetön ja tehdä niitä virheitä sitten kasvattaaksesi mainettasi ja saadaksesi lisää julkisuutta. Lindsay Lohan on mielestäni hyvä esimerkki; ensimmäisten elokuvien aikaan hän ole vielä todellisen oloinen - hän oli nuori ja jotenkin herkkä. Nyt kun miettii Lohania vankila tuomioineen ja huume ja seksuaalisuus sekoiluineen on se aikanaan viehättänyt käsitys naapurin tytöstä valkokankaalla karissut johonkin kauas menneisyyteen. Tähdillä ei enää ole yksityisyyttä, kaikki mitä heillä on, on julkista; parisuhteet, avioerot, vieroitusklinikat, vankilatuomiot, näpistykset, tatuoinnit... you name it, the media has it.
Ehkä tämä tähtien liiallinen otsikoihin nostaminen juuri on murtanut osan siitä glamourista, mitä tähdet Hollywoodin kulta-ajalla olivat.
Yleisesti ottaen toiseen maailmansotaan liittyvät elokuvat ovat jo kauan olleet minusta jo pidempään kiehtovia; pidän hyvistä tarinoista ja ihmiskohtaloista. Sota näissä elokuvissa on osa draamaa, joka mahdollistaa millaisen käänteen hyvänsä. Sinällään toinen maailmansota on jo suhteellisen läpi käyty, mutta mielenkiintoisen tuulahduksen tähän sodan uudelleen kuvittamiseen toi vuonna 2007 tehty saksalainen "Am Ende Kommen Touristen" (And Along Come Tourists), joka kertoo saksalaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee suorittamaan siviilipalvelustaan Auschwitziin. Elokuva käsitteli asioita nykypäivän näkökulmasta, ihmisten sisällä yhä kyteviä ennakkoluuloja ja sodan jättämää arpikudosta.
Tätä elokuvaa katsoessa aloin puoliksi pakostakin muistelemaan haikeana viime syksyistä Pariisin matkaa, kun poikaystäväni suuteli minua lentokentällä lähtiessämme eri suuntiin ja totesi: "We'll always have Paris."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti