Casablanca - kaikkien romanttisten elokuvien äiti

Scandinavian Music Groupin kappaleen kertosäkeessä sanotaan: "Näin Casablancan, näin sen ensimmäisen kerran, kun valot syttyivät tyhjään teatteriin, huusin: Sota on päättynyt, palatkaa Pariisiin!" - minun teki mieleni tänään tehdä samoin.

Helsingin Kulttuurikeskus järjestää toisen asteen opiskelijoille klassikkoelokuvien sarjan, jotta kävisimme katsomassa elokuvia, joita muuten ei tulisi katsottua. No, ainakaan isolta screeniltä. Osana tätä klassikkojen sarjaa on kirjanen, jossa elokuvat on esitelty ja elokuvan perässä on kysymyksiä, joita järjestäjät ilmeisesti toivovat meidän pohtivan. Koska tämä kaikki on minulle vapaaehtoista ajattelin pohtia asioita täällä.

Kauden avasi Casablanca. Elokuva on yksi historian tunnetuimmista klassikoista, enkä minä ollut aiemmin nähnyt sitä. Odotin tarinan olevan jokseenkin yksioikoisempi - jopa tylsä, mutta sitä se ei ollut. Odotin lineaarisesti etenevää rakkaustarinaa, jossa kaikki päättyy parhain päin. Olin kieltämättä yllättynyt tarinan syvyydestä, henkilöhahmojen uskottavuudesta ja tarinan jouhevasta etenemisestä. Ja elokuvan lopussa hyvinkin harvinaisista aplodeista päätellen - tämä tarina todella vetosi nykynuorisoon. Jos elokuva saa keski-iältään 20-vuotiaan yleisön taputtamaan 70-vuotiaalle elokuvalle, on elokuva oikeasti klassikko.

Casablancan tähtien lumovoiman väitetään olevan osaltaan näyttelijöiden ansiota. Osaltani voin allekirjoittaa tämän; Humphrey Bogartin rooli Rickinä toi esiin karupiirteisestä miehestä myös herkkää puolta. Tässä roolissa Bogartin ilmeettömyys istuu rooliin täydellisesti - ehkä juuri se tekee Rickistä todellisen oloisen hahmon. Ingrid Bergmanin suoritus Ilsana puolestaan tuo esiin näyttelijän herkkyyden - ja samalla periksi antamattomuuden. Nainen vaikuttaa jossain määrin pinnalliselta, mutta salaisuuksien selvitessä Ilsan hahmo syvenee merkittävästi. Bergmanin olemus valkokankaalla on hyvin käsinkosketeltava.
Tuntuu siltä, että nykypäivänä vastaavia elokuvia ei oikeastaan tehdä. Tämän elokuvan jälkeen voi vain ihmetellä, mihin nykyelokuvasta tämä kaikki glamour on kadonnut. Osaltaan se glamour on varmasti tullut juuri näistä käsinkosketeltavan todellisen tuntuisista henkilöhahmoista.

Tähteys on muuttunut vuosien saatossa glamourista ja todellisen oloisista utuisista hahmoista muoviseksi ja tabloidlehtien repimäksi todellisuudeksi siitä, miten muovi rapistuu. Kaikilla nykyisillä tähdillä on heikot kohtansa; kuka käyttää alkoholia, kuka huumeita, kuka laittoi botoxia huuliinsa ja kuka suurennutti rintansa, kuka kärsii anoreksia ja kuka bulimiasta, kellä on takanaan viisi avioeroa ja kuka on scientologi... Kukaan ei enää ole viaton. Jos tähti ei näy lehdissä, häntä ei ole, ja jos tähti näkyy lehdissä eivät uutiset kovin usein ole imartelevia.
Tuntuu, että tähteydestä on tullut taakka, jolta kukaan ei pääse pakoon. Kukaan ei enää ole todellinen, eikä tähtien edustama ihmiskuva ole enää millään tapaa realistinen. - Tuntuu, että ollaksesi kuuluisa ja menestyvä sinun olisi oltava virheetön ja tehdä niitä virheitä sitten kasvattaaksesi mainettasi ja saadaksesi lisää julkisuutta. Lindsay Lohan on mielestäni hyvä esimerkki; ensimmäisten elokuvien aikaan hän ole vielä todellisen oloinen - hän oli nuori ja jotenkin herkkä. Nyt kun miettii Lohania vankila tuomioineen ja huume ja seksuaalisuus sekoiluineen on se aikanaan viehättänyt käsitys naapurin tytöstä valkokankaalla karissut johonkin kauas menneisyyteen. Tähdillä ei enää ole yksityisyyttä, kaikki mitä heillä on, on julkista; parisuhteet, avioerot, vieroitusklinikat, vankilatuomiot, näpistykset, tatuoinnit... you name it, the media has it.
Ehkä tämä tähtien liiallinen otsikoihin nostaminen juuri on murtanut osan siitä glamourista, mitä tähdet Hollywoodin kulta-ajalla olivat.

Yleisesti ottaen toiseen maailmansotaan liittyvät elokuvat ovat jo kauan olleet minusta jo pidempään kiehtovia; pidän hyvistä tarinoista ja ihmiskohtaloista. Sota näissä elokuvissa on osa draamaa, joka mahdollistaa millaisen käänteen hyvänsä. Sinällään toinen maailmansota on jo suhteellisen läpi käyty, mutta mielenkiintoisen tuulahduksen tähän sodan uudelleen kuvittamiseen toi vuonna 2007 tehty saksalainen "Am Ende Kommen Touristen" (And Along Come Tourists), joka kertoo saksalaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee suorittamaan siviilipalvelustaan Auschwitziin. Elokuva käsitteli asioita nykypäivän näkökulmasta, ihmisten sisällä yhä kyteviä ennakkoluuloja ja sodan jättämää arpikudosta.

Tätä elokuvaa katsoessa aloin puoliksi pakostakin muistelemaan haikeana viime syksyistä Pariisin matkaa, kun poikaystäväni suuteli minua lentokentällä lähtiessämme eri suuntiin ja totesi: "We'll always have Paris."

pelit ja media-assarit

Kun peliteollisuus alkaa saavuttamaan hiljalleen samat mittasuhteet, kuin elokuvateollisuus on ainakin osan media-alan opiskelijoista syytä pohtia suhdettaan peleihin ja pelaamiseen. Digimedian linjalla keskitytään tehostesuunnitteluun ja -tuotantoon, eikä elokuvat ja sarjat ole enää ainoa paikka, missä näitä taitoja tarvitaan. Myös peliteollisuus tarvitsee tehosteita.

Media-alan ihmiset ovat stereotyyppisesti "aina ajan hermoilla"; edellä kävijöitä. Käsite media tuntuu muuttuneen vuosien saatossa: kun minä olin pieni, media tarkoitti lehtiä, televisiota ja elokuvia. Nyt media on käsitteenä laajentunut. Se pitää sisällään myös internetin ja enenevässä määrin myös pelit. Voiko silloin opiskella media-alaa ja olla alan monipuolinen ammattilainen, tuntematta pelejä?

Oli niin tai näin, olen itse viettänyt viimeisen vuoden aikana paljolti aikaa pelien parissa. Olen tutustunut World of Warcraftiin, pelannut Civilization 4:sta ja seuraavana listalta löytyvät Alan Wake, Civilization 5 ja Spore. Monilla on pelaamisesta tiettyjä ennakkokäsityksiä - kiitos peliaddikitien, joihin on matkan varrella törmännyt. Myös minä olin joskus yksi heistä, jotka karttoivat pelejä viimeiseen asti.
WoWin osalta ihmiset näkevät sen maailman addiktiivisimpänä pelinä, joka velvoittaa sinut pelaamaan vähintään neljä iltaa viikossa ja muutenkin istumaan koneella suhteettoman paljon. Tuntuu, että ihmiset tuijottavat tätä stereotypiaa, eivätkä ole edes valmiita kokeilemaan, millainen peli on kyseessä. WoWin osalta voin sanoa omakohtaisesta kokemuksesta, että kyllä tämänkin pelin osalta voi omilla valinnoillaan tehdä päätöksiä siitä, miten sitä haluaa pelata. Itse ostin pelin lopulta ja olen todennut sen olevan ihan hyvää ajanvietettä. Toki siihen piti ostaa puolivuotta peliaikaa ja kaikki lisäosatkin; nyt se puolen vuoden peliaika on loppunut, jo kuukausi sitten. Entä sitten? Päähahmoni on levelillä 65, vaikka moni muu olisi sen tuossa ajassa jo pelannut levelille 80. Tein itse omat valintani siitä, miten paljon uhrasin aikaani tälle pelille. En uhrannut sen takia sosiaalista elämääni tai ystäviäni. En uhrannut työtäni tai parisuhdettani.

Pelaamisessa - kuten kaikessa muussakin - täytyy pitää järki kädessä. Vaikka peli olisi miten kiva ja hyvä, niin on aina syytä muistaa, että elämässä on muutakin sisältöä, kuin pelaaminen. Loppuen lopuksi on aika sama, istummeko poikaystäväni kanssa perjantai-iltana kahdestaan pelaamassa lautapelejä vai WoWia; WoWin positiivisena puolena se, että kumpikaan ei ole se joka häviää, vaan pystymme pelaamaan samaa peliä ilman häviämisen aiheuttamaa turhautumista ja pelin tuomaa kilpailuasetelmaa siitä, kumpi voittaa ja kumpi häviää.

netistä lataamisen kahdet kasvot

Media-alan opiskelijana aloin pohtimaan tekijänoikeuksia ja netistä lataamista. Lataamisella on kahdet kasvot, eikä se ole mitenkään yksi selitteinen asia. Toki on hienoa, että ihmiset pääsevät tutustumaan tuotteisiin ennen kuin päättävät maksaa niistä. Esimerkiksi pelien kohdalla tämä toimii nykyään jo laillisestikin. World of Warcraft (WoW) tarjoaa tällä hetkellä 10 päivän ilmaisia kokeilu accountteja, joilla voit 10 päivän ajan tutustua peliin, ennen kuin sitoudut siihen ostamalla pelin ja peliaikaa. Lisäksi monista peleistä on tarjolla demo-versio, jolla voit kokeilla peliä ja sen jälkeen demon perusteella päättää ostatko sen vai jätätkö pelin muille pelattavaksi.
Onko siitä huolimatta oikein ladata peli netistä, pelatakseen sitä?
Jos satut työskentelemään pelitalossa, toivot toki, että mahdollisimman moni OSTAISI tekemäsi pelin, jotta saatte talolle lisää rahaa ja pystytte tekemään uusia pelejä.

Elokuvien kohdalla asia toimii tismalleen samoin, saat makupaloiksi parin minuutin trailerin, jonka jälkeen sinun tehtäväsi on päättää haluatko nähdä elokuvan vai et. Jos vastaus on kyllä, menet elokuviin ja maksat nähdäksesi elokuvan. Jos elokuva on hyvä, ostat vielä DVDnkin, jotta voit katsoa elokuvan myöhemmin vielä uudestaan. Ja ehkä näyttää sen kaverillekin (joka saattaa sitten innostua ja mennä ostamaan DVDn itselleenkin!).

Loppuen lopuksi me maksamme, jotta saisimme lisää elokuvia, jotta saisimme lisää pelejä ja lisää sarjoja. Jos elokuva ladataan netistä ja katsotaan ilmaiseksi miljoona kertaa, eikä levitys yhtiön kassa kilahda kertaakaan elokuva tuskin saa jatkoa. Jos me kaikki lataisimme kaiken netistä ilmaiseksi, eikä kukaan enää maksaisi mistään, kauanko luulette, että elokuvien tekeminen ylipäänsä jatkuisi?
Tekisitkö sinä vuoden töitä ilman palkkaa? Olisitko sinä valmis uhraamaan vuoden elämästäsi johonkin, jota jaettaisi ilmaiseksi?

Elokuvilla ja peleillä on hintansa, niiden tekijät ansaitsevat ja tarvitsevat rahansa, jotta pystyvät tekemään meille lisää viihdykettä. Siitähän tässä kaikessa on kyse.

On ehkä ok ladata jotain silloin tällöin, mutta ei ole ok ladata kaikkea ilmaiseksi. Eniten tässä ihmetyttää se, että media-alalle opiskelevat ihmiset eivät ymmärrä tätä asiaa vaan lataavat kaiken mahdollisen netistä - ottavat ilmaiseksi sen, mihin ihmiset ovat panostaneet vuoden tai kaksi, sen mistä ihmiset toivovat saavansa rahaa, jotta voivat sillä rahoittaa sitten seuraavan tuotantonsa. Miksi nämä ihmiset kaivavat kuoppaa itselleen?
Kaikesta tästä huolimatta on väärin, että nuoria, jotka haluavat tutustua uuteen musiikin genreen tai uuteen yhtyeeseen - tai vaikka suosikkibändinsä uuteen levyyn, ennen kuin tekevät ostopäätöksen, rangaistaan kovemmin, kuin raiskaajia.
Ostopäätös - erityisesti musiikin osalta - syntyy usein vasta kun levyn on jo kuullut kokonaisuudessaan.

Minä ostan elokuvani, monesti Anttilan ale-laarista, mutta ostan kuitenkin. Maksan taidenäyttelyistä, keikka-, ja elokuvalipuista, olen aktiivinen ja haluan päätöksilläni myös tukea niitä, jotka tekevät meille musiikkia, elokuvia ja taidetta. Kiitos teille jotka teette ja kiitos teille, jotka olette valmiit maksamaan elämyksistä, joita alojen ammattilaiset teitä varten tuottavat.

Lataajat, jotka eivät koskaan ole valmiita maksamaan elokuvista, peleistä tai musiikista, ovat ignorantteja eivätkä ymmärrä tekojensa vaikutusta suuremmassa mittakaavassa. Tässä kohtaa monilta lataajilta löytyy joku muka humaani syy, mikä muka oikeuttaa lataamisen; kysykää itseltänne, antaisitteko te vuoden työnne ilmaiseksi. Jos vastaus on kyllä, niin toivon teidän näyttävän kyntenne; uhratkaa vuosi sille, että teette elokuvan, joka tulee vain latausjakeluun. Ja kyllä, tämä on haaste teille.

ääniä

Tällä viikolla on todella huomannut syksyn tulleen jäädäkseen; aamuisin on koleaa, eikä sade tunnu lakkaavan koskaan - se korkeintaan taukoaa alkaakseen taas hetken kuluttua uudestaan. Kävellessä kengät tuntuvat nielevän kaduilla olevaa vettä ja kastelevan sukat läpimäriksi. Kotona on kiva käpertyä peiton alle ja ottaa kuppi kuumaa.

Koulun osalta tämä viikko on alkanut vaisusti. Maanantaina meillä oli tunnin mittainen vapaaehtoinen luento. Luennolla esiteltiin muutamia klassikko elokuvia, joita syksyn aikana on mahdollista käydä katsomassa. Odotin suhteellisen uteliaana myös iltapäivän muita tunteja, kunnes selvisi, että tunnit oli peruttu. No, se siitä maanantaista.


Tänään meillä oli äänipäivä. Opettaja puhui meille äänestä ja teimme ensimmäiset äänitysharjoituksemme kuvan kera. Oli yllättävän vaikeaa äänittää huomaamattomasti ja silti tarkasti. Tuntuu, että hiljalleen äänipuoli alkaa avautumaan minulle. Alan ymmärtämään, miten paljon merkitystä äänellä oikeasti on elokuvalle - tai ylipäänsä liikkuvalle kuvalle, oli se sitten video tai uutisinsertti. Äänet tuovat kuvaan ja kerrontaan paljon lisää syvyyttä.
Jos me vain katsomme, emmekä kuuntele, meiltä jää paljon huomaamatta - vaikka dialogi miten olisi käännetty tekstityksesi, on ääni silti merkittävä osa elokuvaa, mainosta ja televisiota.

Editointia ja kameran käsittelyä

Eilen meillä oli näyttökoe. Ryhmä jaettiin pareihin, joissa näyttö toteutettiin. Tehtävänä oli siis tehdä valaistus fiktiiviseen tilanteeseen ja sen jälkeen kuvata ja äänittää se. Aikaa oli 15 minuuttia. Hieman stressaavasta aikataulusta ja olosuhteista huolimatta suoriuduimme ainakin yhteistyöosiosta parini kanssa loistavasti. Jouduimme tosin ikäväksemme huomaamaan, että kameran käsittelyssä - erityisesti äänipuolella on vielä tekemistä.
Saimme äänen tallennettua - väärällä mikillä ja kuva oli epätarkka. Yhteistyö toimi, kun toinen ei löytänyt jotain asiaa, pyydettiin toista apuun. "Mä en löydä tätä, katoksä tätä, jos mä yritän saada ton kuntoon sillä välin?" Oli mukavaa tehdä tämmöistä oikeasti jo työtä muistuttavaa asiaa ja tuntea se paine, mikä siitä tulee, kun aika käy vähiin ja mikään ei toimi - paitsi yhteistyö. Harjoitus tekee mestarin, ensi kerralla muistan ainakin virheet, jotka teimme nyt.


Tänään koulussa oli editointipäivä. Aamulla teimme editointi harjoituksia; harjoittelimme Final Cutin käyttöä. Saimme valmiin materiaalin, josta teimme kuvituksen ja ääniraidat haastatteluun. Oli mukavaa päästä itse puuhaamaan tuon parissa ihan kunnolla. Sain klipit leikattua ja sommiteltua helposti, mutta ongelmia oli tekstin lisäämisessä. Sekin onnistui opettajalta kysymisen jälkeen ja lopputuloksesta tuli... no... Siedettävä.
Saatan olla hieman perfektionisti, mutta en vielä saanut tuota klippiä niin toimivaksi, kun mitä haluaisin sen olevan. Ääniraitojen feidaukset ovat väärissä kohdissa, kuvituskuvat eivät ole riittävän loogisesti, kuvat vaihtuvat tökerösti... No, ehkä ensikertalaiselta ei voi odottaa ihmeitä, vaikka itse niihin aina haluaisikin pystyä. Ei ensimmäisellä ajotunnillakaan, pidä olla täydellinen kuljettaja (ja jos on, on jo tehnyt laittomuuksia!).

Oleellisempaa tässä kohtaa lienee kuitenkin opetella väline ja sen jälkeen vasta alkaa pohtimaan sillä ilmaisua.

Iltapäivällä katsoimme dokumenttia editoinnista. Dokumentissa kerrottiin oikeastaan elokuvahistoriaa editoinnin näkökulmasta ja käytiin läpi editoinnin kehittymistä. Dokumentin jälkeen eräs luokkakavereistani totesi:
"kaikki tossa esiintyneet kehu ja esitteli itse editoimiaan leffoja."
Kommentissa ei ollut koko totuutta, vaan dokumentissa editoijat kertoivat myös elokuvista, jotka ovat vaikuttaneet heidän omaan ilmaisuunsa. Tämä kommentti kuitenkin herätti minut todella ymmärtämään filmissä monta kertaa toistetun teeman: Editoija on se, joka päättää, mitä näytetään ja mitä ei. Editoija ei vain poista huonoja kohtia ja lisää hyviä kohtia, muokkaa kuvaa - vaan editoija tekee päätöksen mitä näytetään ja mitä ei. Jäin pohtimaan, että tuota tunnin dokumenttia varten kuvatussa materiaalista editoijat ovat varmasti puhuneet paljon myös muiden elokuvista, mutta ne kohdat ovat vain jääneet sinne edittiin.
Ja toisaalta, jos on itse istunut tuntikausia editoimassa elokuvaa, tuntee itse parhaiten kyseisen elokuvan editoinnissa käydyn prosessin. On vaikeaa nähdä, mitä toisen ihmisen pään sisällä on editoitaessa tapahtunut, mistä hän on saanut vaikutteensa ja miksi hän on päätynyt niihin valintoihin, joihin on päätynyt. Samahan se on kaikissa taidemuodoissa - vain taiteilija voi tietää, miksi on tehnyt tietyt valinnat materiaaleista ja muodoista, muiden harteille jää teoksen tulkitseminen.

Dokumentin pohjalta tekisi kuitenkin mieli katsoa joku suosikki elokuvistani uusiksi ja pohtia tarinan sijaan sitä, miten tarinaa oikeasti kerrotaan leikkauksilla - ja ehkä pohtia koko elokuva-ajatusta nyt uudessa valossa.

käsikirjoittamista

Lähetin juuri viimeisen version käsikirjoituksestani opettajalle arvosteltavaksi. Ensimmäiseen jaksoon on mahtunut siis käsikirjoituskurssi, jossa oikeastaan harjoiteltiin prosessikirjoittamista ja dramaturgian perusteita. Oman tekstini osalta sain suurimman oivallukseni vasta viime metreillä. Ymmärsin, että tekstistäni puuttui pienen pieni pala, joka lisää tarinan draamaa merkittävästi.
Kaikki, jotka ovat joskus koodanneet jotain, tietävät millaista on istua tunti kaupalla lukemassa omaa koodiaan ja pohtia yöt läpeensä, miksei jokin asia toimi niinkuin sen pitäisi. Lopulta koodista löytyy yksi ylimääräinen/puuttuva merkki, jonka korjaamisella koko homma lähtee toimimaan. Juuri näin minä tein oman käsikirjoitukseni kanssa. Istuin, luin sitä läpi, enkä saanut kiinni siitä, mikä tekstissä töksähti. Ehkä kirjoitusmuoto, johon en ole tottunut? Lopulta keksin sen pienen asian, joka lisäsi tarinaan syvyyttä - palohälyttimen.
En vieläkään saanut omaa tekstiäni mainittavan hyväksi, mutta löysin ainakin pienen ja konkreettisen asian, jolla lisäsin draamaa. Jopa merkittävästi.

Sinällään tarinasta löytyvät draaman ainekset ovat kyllä hyvin kasassa; tyttö joka yrittää ylittää itsensä, mies joka pitkäpinnaisesti yrittää rauhoitella hermoraunioituvaa tyttöystäväänsä ja näsäviisas pikkuveli, joka saapuu vielä paikalle syömään kermat kakun päältä. Dialogi on toimivaa ja realistista. Kun tähän soppaan lisätään kotona valmisteilla oleva gourmet illallinen ja palohälytin, on kaikki ainekset hienoon draamaan kasassa. Teksti jää silti latteaksi. Repliikit osittain toistavat itseään ja tarinassa ei ole sisältöä. Kyse ei ole siitä, että en osaisi kirjoittaa. Kyse on siitä, että tässä tarinassa ei yksinkertaisesti ole mitään kerrottavaa.

Koska kuulun niihin ihmisiin, jotka rakastavat erilaisia tarinoita, lupaan itselleni, että kun seuraavan kerran kirjoitan, kirjoitan ensisijaisesti tarinan - en käsikirjoitusta, en dialogia, en maisemakuvausta, vaan tarinan. Tällä kertaa kirjoituksen painopiste keskittyi turhaksi dialogiin ja itse tarina jäi kertomatta.

Ensimmäinen kurssi on siis nyt suoritettu. Arvosanaa jäämme jännityksellä odottamaan.

mikä ihmeen digimeedio

Ensimmäinen jakso alkaa olemaan puolivälissä. Opinnot ovat alkaneet hyvin ja olen ollut varsin innoissani ensimmäisen jakson kurssien sisällöistä. Olemme opetelleet käyttämään Final Cut Prota, kuvaamaan videokameroilla, tekemään erilaisia valaistuksia ja kirjoittamaan käsikirjoituksia. Koulussa on ollut mukavaa. Opettajat ovat ammattitaitoisia ja tuntevat alan kiemurat ja säännöt.

Ammattikoulun yo-pohjainen digimedia ei ollut ensimmäinen valintatoiveeni, mutta työttömyystilanteessa tämä kelpasi vallan mainiosti. Opintojen alkaessa yllätyin positiivisesti, kun sisällöt alkoivat selviämään. Juuri tämä linja tuntuu oikealta ratkaisulta. Opinnot tulevat keskittymään tehostesuunnitteluun ja -tuotantoon, mutta opiskelemme suhteellisen kattavasti kaikkia audiovisuaalisia aineita. Ensimmäisessä jaksossa meillä on ollut käsikirjoittamista, editointia, laitetekniikkaa ja äänitekniikan perusteita.

Tarkoituksena olisi kerätä tähän blogiin ajatuksia opinnoista, opintojen sisällöistä ja muusta opiskelijaelämään liittyvästä.

Jotta kaikki kommervenkit ja omituisuudet olisivat jotenkin käsitettävissä, lienee aiheellista kertoa myös minusta joitain asioita. Mielipiteeni ja näkemykseni kuitenkin värittyvät sen perusteella, kuka olen.
Sen sijaan, että olisin elänyt "ihanteellisen" kaaren; käynyt lukion, opiskellut ammatin ja olisin nyt - 27-vuotiaana - valmistumassa ammattiin ja aloittamassa urani, tein toisenlaisia valintoja. Taustalla on 18-vuotiaana aloitettu ura IT-alalla, joskin vuosien saatossa olen välillä tehnyt muitakin töitä (mm. toiminut yhden talven hiihdonopettajana), opiskellut avoimessa yliopistossa, käynyt taidekursseja ja matkustellut... Olen siis elänyt täysipainoista nuoren aikuisen elämää, oppinut pärjäämään omillani, selvittämään asioita ja selviytymään niin kaupunkiviidakossa kuin tunturissakin.
Sanoin aikanaan uteliaille, että olen töissä etsimässä kadotettua opiskelumotivaatiotani. Ja niin se taisi olla. Ja löytyihän se lopulta! Olen aina tiennyt, että visuaalinen ala on se, jolle tulen joskus hakeutumaan, eli nyt olen tavallaan vain palannut "omalle raiteelleni". En ole tehnyt vääriä tai huonoja valintoja, olen tehnyt vain erilaisia valintoja. Nyt olen tässä, opiskelemassa audiovisuaalisen alan perustutkintoa.